Anssi Kela

Julkaisen vapputervehdyksenä videon viime syyskuiselta Ryhmäteatterin keikaltani. Kyseessä oli akustinen soolokonsertti, jonka polkaisin käyntiin esittämällä tuolloin uunituoreen Aukio-albumin alusta loppuun. Tällä videolla on tuo kantaesitys, Olli-Pekka Komosen taltioimana.

Tuolla keikalla minulla oli ilo saada lavalle myös erikoisvieras: Pekka Lehtosaari istui kanssani estradilla lukemassa kappaleiden väleihin tarinaa värittäviä tekstinpätkiä. Tämä onkin siis eräänlainen Aukion directors cut -versio. Olen sittemmin esittänyt myös bändini kanssa Aukiota alusta loppuun, mutta tässä laajennetussa muodossa sitä ei ole tämän Ryhmäteatterin esityksen jälkeen enää kuultu.

Valitettavasti videossa on hieman teknisiä ongelmia: teoksen päätteeksi kuullun nimikappaleen kohdalla kuva ja ääni alkoivat pätkiä niin pahasti, että loppuratkaisu jouduttiin ikävästi jättämään tältä taltioinnilta kokonaan pois.

Anssi Kela – Aukio from Olli-Pekka Komonen on Vimeo.

Kiitokset: ZZOPMUSIC

Aamulla päätin olla toisinajattelija. Minun olisi tehnyt mieli nukkua vielä pidempään, mutta toisinajattelijana nousin välittömästi vuoteesta pukeutumaan.

Tarkemmin ajateltuani riisuin kaikki vaatteet pois.

Kävelin alasti keittiöön. Aamuaurinko löylytti huonetta ja keraaminen lattialaatta lätisi mukavasti paljaan jalan alla. Yleensä nautin aamiaiseksi kupin kahvia ja pari Oltermannilla höystettyä paahtoleipää. Nyt oli kuitenkin haastettava luutuneet ajattelumallit ja toimintatavat – räjäytin päivän käyntiin salaatilla, johon silppusin raakaa pekonia, marenkia ja keittiön ikkunalaudalla olleen rahapuun lehdet. Hyvää. (Oikeasti pahaa, mutta ajattelin toisin.)

Aamiaisen jälkeen heittäydyin sohvalle kaavailemaan seuraavaa siirtoani. Normaalisti olisin lähtenyt töihin, mutta mietin miten minun nyt toisinajattelijana olisi pitänyt suhtautua työntekoon? Ajatus töihin menemisestä ei suoranaisesti innostanut, mutta tarkoittiko se sitä, että minun olisi juuri siksi tullut singahtaa työmatkalle, vaiko jäädä vain tapojen vastaisesti kotiin?

Tätä miettiessäni pääsin nukahtamaan. Hetkeä myöhemmin havahduin puhelimen ääneen, soitto tuli tuntemattomasta numerosta. Normaalisti en olisi vastannut, nyt painoin vihreää nappulaa. Linjoilla oli lehtimyyjä. Kävimme lämminhenkisen keskustelun ja tilasin häneltä useita hyviä aikakauslehtiä.

Puhelun jälkeen tuntui hiukan siltä, että ehkäpä minun olisi kuitenkin syytä ilmoittautua työpaikalla. Niinpä päätin jäädä kotiin. Avasin television ja yritin löytää ohjelman, jollaista en tavallisesti katsoisi. Päädyin katsomaan Ranskan TV5:llä esitettyä paneelikeskustelua. En ymmärtänyt sanaakaan, mutta koska panelistit olivat hyvin vanhoja, niin todennäköisesti he vain muistelivat vanhoja hyviä aikoja.

Vanhusten ranskankielisiä horinoita kuunnellessani aloin miettiä asioita, joista minulla oli vahvoja mielipiteitä. Ne täytyisi nyt kääntää nurinpäin, ajatella toisin. Aluksi päätin alkaa pitää Tähtien Sota -elokuvien uusista etko-osista. Nehän olivat tarkemmin ajatellen melko lyömättömiä, parempia kuin alkuperäinen trilogia. Erityisesti Jar Jar Binks oli mainio! Myös musiikkimakuni muuttui sohvalla maatessani: rupesin pitämään raivokkaasti haitarinsoitosta ja sotilasmusiikista. Ehkä myös hiukan sarjallisesta nykymusiikista.

Nousin sijaltani ja hain tietokoneelta Veteraanin iltahuudon antamaan pontta uusille ajatuksilleni. Totesin, ettei todellinen toisinajattelija tyytyisi vain pinnallisten mieltymysten tuulettamiseen. Oli käännettävä koko takki, perimmäisiä arvoja myöten.

Mietiskelin arvoja. Koti, uskonto ja isänmaa.

Poikamiehenä kodilla ei ollut minulle kovinkaan suurta merkitystä. Se oli kai lähinnä paikka, jossa tuli katseltua televisiota. Silmäilin asuntoani: Lundia-hyllyjä, kokoontaitettavia muovituoleja ja oluttölkkikokoelmani lastulevystä nikkaroidussa vitriinissä. Ei verhoja, ei tauluja, ei kukkia (ainoan viherkasvini olin juuri syönyt), ei kivoja sisustuselementtejä, ei leikittelyä sävyillä, väreillä tai materiaaleilla. Päätin, että tämä tulisi muuttumaan – vastedes sisustaisin niin perkeleesti. Kiittelin mielessäni äskeistä valintaani tilata myös sisustuslehti.

Siivosin pizzalaatikot roskikseen ja googletin fengshuin. Sen oppien innoittamana siirsin ainoan jalkalamppuni olohuoneen nurkkaan energisoidakseni nurkan. Energian pitää voida liikkua rauhallisesti mutkitellen ympäri kotia. Päätin myös lisätä eukalyptusta pesuveteen.

Sitten päätin tulla uskoon. Tulin lestadiolaiseksi. Tulostin netistä parannukseen kehottavia traktaatteja ja kävin jakamassa ne porraskäytäväni kaikkiin postiluukkuihin. Tavallisesti en tervehtinyt naapureitani, mutta nyt huudahdin “Jumalan terve!” rouvalle, joka pyrki neloskerroksessa hissiin matkallani ylimpään kerrokseen. Hän löi nopeasti elevaattorin oven kiinni astumatta sisään, vaikka olinkin verhonnut Eedenin hengessä strategiset paikat traktaateillani.

Palattuani rappukäytävästä kotiin oli perusarvojen kolmikannasta muutettavana enää viimeinen: päätin ryhtyä hyvin isänmaalliseksi. Kävin kirjoittamassa Helsingin Sanomain sivuilla olleen mäkihyppyuutisen perään voimakasta maahanmuuttokritiikkiä. Muistutin keskustelijoita veteraanien tekemistä uhrauksista, toivotin siunausta Suomen kansalle ja kannustin tiettyjä avainministerejä eroamaan. Lähetettyäni kirjoituksen ajelin pääni partakoneella kaljuksi.

Tarkastelin eteisen kokovartalopeilistä muodonmuutostani, mutta en ollut tyytyväinen: ruipelo kehoni ei näyttänyt lainkaan isänmaalliselta. Veteraanien ponnistelut eivät välittyneet olemattomista hauiksista ja noutopizzojen pehmentämästä massusta. Seuraavat pari tuntia nostelinkin painoja. Käytin puntteina edelleen pakkausmuoveissaan olleita Fonectan ja Eniron puhelinluetteloita, joita olin kerännyt viiden vuoden ajan siivouskomerooni.

Treenin jälkeen totesin rajusti puuskuttaen toisinajattelemisen olevan yllättävän työlästä. Lisäksi mahaani väänsi, luultavasti salaatistani johtuen. Kunnon toisinajattelijana päätin aloittaa nälkälakon. Vapaus tai kuolema!

Olisin halunnut katsella televisiota, mutta harmikseni muistin olleeni nyt lestadiolainen.

Koiran nimeksi tuli sitten lopulta Armi.

Armi pääsi uuteen kotiinsa perjantai-iltana. Tai pikemminkin joutui, lohduttomasta itkusta päätellen. Kennelissä sillä oli ollut kavereina kahdeksan sisarusta, kolme täyskasvuista leonbergia, kymmenkunta tiibetinspanielia sekä kissa. Ymmärrettävästi Armi olikin hyvin hämmentynyt oltuaan nyt yhtäkkiä vieraassa paikassa ilman jengiään.

Koira suoritti näyttävän debyytin: välittömästi sisääntultuaan Armi punnersi valtavan pökäleen keskelle eteisen lattiaa. Haiseva vastalause! Kyseessä taisi olla ns. stressitorttu, sillä jo automatka kennelistä kotiin koetteli koiran – ja hieman kuljettajankin – hermoja.

Siivouksen (ja pienen tuuletuksen) jälkeen loppuilta vietettiin tutustumisen merkeissä. Armi nuuski nurkkia ja ihmetteli, että kuka oli tuo imelyyksiä lässyttävä mustiinpukeutunut karvanaama. Tuon tuostakin pentu puhkesi surkeaan parkuun. Ikävä helpotti hiukan esitellessäni Armille Karjun – pehmeän kumiporsaan, joka pitää painettaessa röhkivää ääntä. Karjulla ja Armilla synkkasikin välittömästi ja uikutus vaihtui innostuneeseen ärinään Armin kurmottaessa röhisevää ystäväänsä.

Pelkäsin, että ensimmäisestä yöstä tulisi uneton, mutta se sujuikin lopulta melko rauhallisesti. Koiraa piti käyttää ulkona neljältä ja uudestaan seitsemältä, mutta noita katkoja lukuunottamatta sain nukuttua yli yhdeksään.

(Pientä koiranpentuahan saa olla juoksuttamassa päntiönään* ulos. Pihalle on päästävä aina heräämisen, syömisen ja leikkimisen jälkeen – toistakymmentä kertaa vuorokaudessa. Toimissa on oltava ripeä: jos esimerkiksi nokosten jälkeen yhtään viivyttelee ulosmenon kanssa, niin Mooses joutuu halkomaan keltaista merta.)

Armi on nyt totutellut uuteen kotiinsa parin vuorokauden ajan. Itkua ei käytännössä enää kuulu ja otteista on tullut riehakkaampia. Hammastakin on jo alettu kokeilla huonekaluihin. Ne ovat vielä toistaiseksi säilyneet vahingoittumattomina, mutta pelkäänpä, että pian Armin vieraskoreus on lopullisesti mennyttä ja talosta aletaan tehdä kunnolla silppua.

* Murresana

Kaverini oli viime viikolla onnettomuudessa, jossa ihmisiä loukkaantui vakavasti. Hän itse oli kuitenkin hyvin onnekas selviytyen lähinnä henkisillä kolhuilla, sairaalastakin kotiuttivat jo muutaman tunnin jälkeen.

Tuttavapiirissä huhumyllyä alettiin tietysti välittömästi kuumottaa oikein isolla suuttimella. Onnettomuudesta ei ollut kulunut kauaakaan, kun kyseisen kaverini isä sai puhelun. Jutut olivat ampuneet liikenteeseen ja lähteneet välittömästi lapasesta: nyt langan päässä oli kaverini omaan lähipiiriin kuuluva hätääntynyt henkilö, joka oli kuullut, että kaveriltani olisi onnettomuudessa repeytynyt toinen jalka kokonaan irti.

Onneksi isä oli kartalla ja tiesi missä todellisuudessa mentiin: raajojen lukumäärä oli ennallaan.

Jutun kuultuani aloin miettiä huhujen syntymistä. Miten on mahdollista, että vain pari tuntia onnettomuuden jälkeen liikkui varmaa tietoa irtirevenneestä koivesta?

Rikkinäisen puhelimen logiikkahan on helppo ymmärtää. Tässä tapauksessa alkuperäinen informaatio on luultavasti ollut, että on tapahtunut vakava onnettomuus – ihmisiä on loukkaantunut pahasti, mutta kaverini on kunnossa. Tällainen uutinen voi sitten suusta suuhun levitessään helposti vinksahtaa muotoon, jossa kaikki ovatkin loukkaantuneet. Tämän vielä ymmärtää, menee rikkinäisen puhelimen piikkiin.

Mutta mistä ihmeestä yhtälöön oli kaivettu irtonainen jalka? Eihän tuollainen juttu voi mitenkään olla väärinkuulemisen tai -ymmärtämisen seurausta (onnettomuudessa keneltäkään ei tietääkseni irronnut jalkoja). Huhuketjun jossain vaiheessa jonkun on täytynyt haluta hiukan maustaa kertomusta, puhua tietoisesti täyttä paskaa. Miksi? Kuka haluaa tällaisessa tilanteessa lyödä lisää löylyä ja aiheuttaa hölynpölyllään täysin tarpeetonta huolta ja ahdistusta?

Tätä ihmettelen.

Tänään Tavastialla järjestettiin kaupallisten radioiden 25-vuotisjuhlan ympärille rakennettu keskustelutilaisuus. Minut oli kutsuttu paikalle kertomaan siitä millainen merkitys kaupallisilla radiokanavilla oli aikanaan oman urani saattamisessa alkuun. Seuraavassa jaaritteluni lyhyenä tiivistelmänä:

Kerroin aluksi Mikan faijan BMW -singlen julkaisusta. Se hylättiin ensin YLEn Radiomafialla, kuuteen viikkoon kappale ei soinut missään. Sitten Radio SuomiPOP sekä Radio Keskisuomi alkoivat soittaa biisiä, hiljalleen lumipallo lähti vyörymään. Mainitsin tavanneeni hiljattain SuomiPOPilla tuolloin työskennelleen henkilön, joka kertoi kanavan musiikkipäällikön päättäneen laittaa Mikan faijan BMW:n soimaan muutamaan kertaan, ihan vain kokeeksi. Kuulijoilta tullut palauteryöppy olikin niin valtava, että pian biisi lähti kanavalla voimasoittoon.

Juttelin Tavastian kuulijoille, että näin jälkeenpäin onkin aika hurjaa ajatella, että tuolloin yksittäinen musiikkipäällikkö punnitsi oikeastaan koko elämääni kädessään miettiessään asettaisiko singleni hylättyjen vai hyväksyttyjen pinoon. Jos biisini olisi hetken mielijohteesta lentänytkin siihen toiseen pinoon, niin luultavasti tekisin nyt kymmenen vuotta myöhemmin työkseni jotain muuta kuin musiikkia.

Kerroin työni määrittelevän nykyisen suhteeni radioon: se on minulle työväline, yksi osa monipuolista luomisprosessia. Ei niitä haastatteluja sen kummemmin mieti – ne ovat duunia, kuuluvat kuvioon. Vapaa-ajallani en kuitenkaan kuuntele radiota, varmaankin juuri työstäni johtuen.

Sanoin olevani artistina suunnattoman onnekkaassa ja etuoikeutetussa asemassa radion soittaessa kappaleitani: tämä mahdollistaa minulle elannon hankkimisen lauluja kirjoittamalla. Ansioistani suurin osa muodostuu mm. radiosoitosta saamistani teostokorvauksista, ilman niitä en pystyisi tekemään tätä työkseni. Keikkailu onkin minun tapauksessani lähinnä harrastustoimintaa, näen sen samalla tavoin promootiotyönä kuin haastattelujenkin antamisen.

Radiosoitto siis tuo minulle leivän pöytään ja olenkin siksi kiitollinen soittolistoista. Esitin kuitenkin parannusehdotuksena sen, että kanavat voisivat kenties soittaa artisteiltaan muitakin kuin niitä kaikista kuluneimpia hittejä. Itseäni esimerkkinä käyttäen vihjaisin, että minulta on julkaistu Nummelan jälkeen muitakin levyjä. Jos kerran sovin artistina kanavan profiiliin, niin luulisi kuulijoidenkin kuuntelevan mielellään vaihteeksi myös sellaisia biisejäni, joita ei ole vielä soitettu täysin puhki. Kerroin, että artistin vinkkelistä kappaleiden massiivinen voimasoitto on kaksiteräinen miekka: laulut, jotka ovat nostaneet minut pinnalle voivatkin loputtoman toiston kautta muuttua pohjaan vetäviksi myllynkiviksi. Niinpä toivoin sekä tekijänä että kuulijana soittolistoilla olevien artistien tuotantoa pyöritettävän edes hiukan monipuolisemmin.

Lopuksi tilaisuuden juontaja, Jenni Pääskysaari, kysäisi että milloinkohan minulta on odotettavissa uutta musiikkia kauppojen hyllyille? Vastasin, että vastahan tässä pari viikkoa sitten tuli julkaistua kokoelma ja livelevy. Jenni pahoitteli, ettei ollut tiennytkään tuollaisesta mitään. Aivojani käyttämättä möläytin: “Propsit Sonylle.”

Sutkaus oli tarkoitettu humoristiseksi, ja salissa sille naurettiinkin, mutta kaduin itse sanojani samalla hetkellä kun ne pyrähtivät suustani. On totta, ettei kokoelmaani ole pahemmin näkynyt julkisuudessa – luultavasti monikaan ei tiedä, että sellainen ylipäätään on kaupoissa. Tämä ei kuitenkaan ole pelkästään levy-yhtiöni vika, olisi epäreilua vierittää koko vastuu heidän niskaansa. Toimin tahdittomasti. Niinpä pahoittelen vielä näin julkisestikin aivopieruani – levy-yhtiöni ihmisille kirjoitinkin jo henkilökohtaiset anteeksipyynnöt.

Tällaisia muistikuvia minulla on puheistani Tavastian lavalla.

Iltalehden versio on puolestaan tässä:  Anssi Kela haukkuu radiot

Perjantai on jännittävä päivä. Taloon muuttaa silloin uusi asukas, tällainen:

Pieni leijonakoira. Todella pelottava pieni leijonakoira.

Hyvää pensasta, ehkä hiukan liiaksi al dente.

Katsokaas, kun minä olen vähän tällainen vääräleuka, eh, nimittäin.

Tämä ei ole porkkana, joten sen on oltava keppi.

Mikäs karvanaama se tämä sitten on? Mene parturiin ja hanki oikea ammatti!

Kuvien tyyppi on leonberginkoira, tällä hetkellä 7,5 viikkoa vanha. Isona siitä tulee, no, aika iso, mutta tällä hetkellä kyseessä on vielä täysin naurettava tapaus. Voi tosin olla, että perjantaista alkaen hymy tulee hyytymään moneen kertaan pikku riiviön rymsteeratessa arjen mullin mallin. Mööpelit ja tavarat nakerretaan rikki, joka paikka on täynnä karvaa – alkuun luultavasti myös pissaakin. Talo tulee täyttymään tassutuksesta, nuuskutuksesta ja läähätyksestä. Ruskeat nappisilmät tulevat luomaan anovia katseita ja luppakorvainen pää tulee menemään uusien asioiden edessä ihmetyksestä kallelleen. Rapsutuksia korvan takaa ja siitä paikasta, joka saa takajalan sätkimään. Hetkiä, jolloin koira käy lattialle makaamaan, päästää syvän huokauksen ja vaipuu uneen. Kyllä ihmisellä on hyvä olla koira!

Uudelle kaverille on tullut jo hankittua kaikenlaista, mutta tärkein puuttuu: nimeä sillä ei vielä ole. Sitä on viime viikot tullut mietittyä aamusta iltaan, mutta sopivaa ei vain ole löytynyt. Hyviä ehdotuksia otetaan vastaan.

Kysehän on siis tyttökoirasta. Pojan kohdalla nimen keksiminen olisi ollutkin helpompaa: Juhani tai Kaitsu.

Esiinnyn mainion Runkkaavat suntiot -yhtyeeni kanssa Tavastialla 20. toukokuuta. Tämä ei tietysti ole mikään uutinen, siinä ei ole mitään mitä varten pitäisi alkaa meuhkata jo yli kuukautta aikaisemmin. Paitsi tämä: iltamiin on vapaa pääsy. Ilmainen keikka Tavastialla! NYT HUUDETAAN!!!

Kyseessä on mielenkiintoinen kokeilu. Juttelin taannoin bändin poikien (ja tytön) kanssa, että olisipa hauskaa soittaa taas pitkästä aikaa Tavastialla. Siellä kun on aina hienoa vetää: salissa on hyvä soundi ja lavallakin olosuhteet suosivat soittajaa. Se on myös niitä harvinaisia baareja, joihin yleisö tulee yleensä kuuntelemaan musiikkia, ei pelkästään rellestämään. Tuumailimmekin, että Tavastialle voisi mennä soittamaan ihan puhtaasta soittamisen ilosta, ei siitä tarvitsisi välttämättä saada edes liksaa.

Muutama päivä tämän keskustelun jälkeen minulla välähti: järjestetään sellainen konsertti, johon yleisöllä on ilmainen sisäänpääsy, mutta jossa kuulijat voivat halutessaan keikan jälkeen maksaa yhtyeelle tippiä.

Näin se menee: Jos pidät keikasta, niin tipauta kolehtihaaviin haluamasi summa – sellainen minkä katsot bändin esityksestään ansainneen. Jos keikka taas on mielestäsi epäkelpo, niin kävele ulos maksamatta mitään, eihän huonosta kannata maksaa. Voit toki jättää maksamatta vaikka pitäisitkin kuulemastasi – maksu perustuu täydelliseen vapaaehtoisuuteen.

Minulla ei ole ennakkoon minkäänlaista käsitystä siitä miten yleisö tulee tällaisessa tilanteessa käyttäytymään: pääsemmekö voitolle vai tuleeko dunkkuun? Saapuuko ketään ylipäätään paikalle? Voisi kuvitella, että ilmainen keikka houkuttelisi salin pullolleen, mutta itse asiassa usein käy juuri päinvastoin: väkeä tuleekin vähemmän kuin silloin, jos lippu maksaisi esim. kympin. Danny sanoi minulle kerran: “Muista, Anssi – yleisö on outo ankka.” Iso D on ihan oikeassa.

Luulisin joka tapauksessa, että mikäli mielimme tällä keikalla päästä palkkioille, niin meidän on syytä pistää parastamme. Välinpitämättömästi vasurilla huitaistulla keikalla ei varmasti saada kolehtihaaveja täyteen. Laitetaan siis kovat piippuun!

Keikkaan on vielä aikaa, mutta se kannattaa ilman muuta jo merkata allakoihin. Toukokuun 20. päivä on torstai, joten arki-ilta otetaan huomioon soittoajassa: ovet aukeavat klo 19 ja mekkala lavalla käynnistyy viimeistään klo 20.30. Näin myös työssäkäyvät kelpo kansalaiset voivat tulla manner-eurooppalaiseen tyyliin nauttimaan musiikista – ehkä parista oluestakin – ja olla taas seuraavana aamuna reippaina sorvin ääressä, ilman massiivista päänsärkyä.

Pääsette myös vaikuttamaan biisilistaan: järjestän täällä hiukan lähempänä h-hetkeä äänestyksen biiseistä, joita haluatte kuulla.

Tapahtuma löytyy myös Facebookista, täällä. Siellä voit katsella kuvia menneistä Tavastian-esiintymisistäni ja tietysti kutsua myös omat kaverisi ottamaan osaa ilonpitoon.

Palataan siis asiaan tuonnempana.

Kokoelmalevyä Singlet 2000-2010 olisi nyt saatavilla levykaupoista.

Nimestäkin voi päätellä, että kyseessä on albumi, johon on kerätty kaikki vuosikymmenen aikana julkaisemani singlet, Mikan faijan BMW:stä lähtien. Nimestä ei voi kuitenkaan päätellä sitä, että mukana on paljon muutakin: kaksi aivan tuoretta kappaletta (Vanha biisi ja Nolla) sekä kokonainen livelevy! Kokoelman hintaan ostaja saa tosiaan mukanaan Elossa ruotsinlaivalla -livealbumin, joka on nauhoitettu helmikuussa Viking Isabellalla – siis elävää musiikkia mahdollisimman tuoreena, suoraan merestä.

Kun kaupan päälle saa vielä 24-sivuisen kansivihkosen, joka sisältää mm. harvinaista kuvamateriaalia, Jake Nymanin ja Samuli Knuutin kirjoittamat esipuheet sekä omia anekdoottejani biiseihin liittyen, niin voidaan sanoa kasassa olevan sellaisen paketin, etten ainakaan minä keksi yhtään syytä miksi se pitäisi jättää pölyttymään kaupan hyllyyn.

Hälytys on annettu: lähimpään levykauppaan, mars!

Kokoelman biisilista:

Vanha biisi
Nolla
Milla
Aamu
Puistossa
Jennifer Aniston
Kaivos
Kaksi sisarta
Laulu petetyille
Karhusaari
1972
Älä mene pois
Mikan faijan BMW
Rakkaus on murhaa
Suomalainen
Suuria kuvioita
Nummela

Elossa ruotsinlaivalla -livelevyllä samat kappaleet, kahta uutta biisiä lukuunottamatta.

Luovutan keikkaraportin tällä kertaa kuvallisessa muodossa. Salon Rockin’ Hood -ravintolassa päivysti valokuvaaja Eino Nurmisto, joka pyydysti illan aikana kamerallaan mainioita otoksia tapahtumista sekä lavalla että sen takana. Seuraavassa valikoima Einon valokuvia:

Takahuone, tunti keikkaan. Saara on tunnetusti tarkka siitä mitä suuhunsa pistää. Syytä onkin: markkinoilla on mm. vaarallista seksihuumetta, joten etiketit kannattaa syynätä huolella.

45 minuuttia keikkaan. Tähän on tultu: kitaratkin viritellään nykyisin puhelimilla.

30 minuuttia keikkaan. Huomaan, että ykköskitaran plektrasuojus on päässyt löystymään ja on lähellä kokonaan irrota. Kiristämiseen sopivia ruuvareita ei ole mukana. Kitaroiden huoltosalkku on ollut alivarusteltu siitä lähtien, kun joitakin aikoja sitten jouduin heittämään siinä olleita työkaluja roskiin lentokentän turvatarkastuksessa.

20 minuuttia keikkaan. Kitarat ovat vireessä ja niitä soitellaan. Kitara tykkää kun sitä soittaa.

Kymmenen minuuttia keikkaan. Heiluvaa pleksiä ihmetellään edelleen miksaaja-Akin kanssa. Lopulta talon henkilökunnan edustaja toimittaa pari ruuvimeisseliä ja suojus kierretään kunnolla kiinni.

Viisi minuuttia keikkaan. Korvamonitorit on pujotettu vaatteiden ali ja takahuoneessa kiistellään siitä millä biisillä aloitettaisiin.

Ravintolasaliin vievässä hississä, kaksi minuuttia keikkaan. Villen otsaan on auennut kolmas silmä.

Tästä lähtee. Avauskappaleeksi valittiin lopulta Mikan faijan BMW. Loput keikasta vedetäänkin hatusta, yleisön avustuksella.

Eturivissä jollain menee erittäin lujaa.

Tämä taitaa olla ns. stereokuva.

Antti nauraa koko matkan pankkiin. Näillä keikkaliksoilla vyöhön voi taas hakata pari uutta reikää.

Kaksi sisarta -kappaleen väliosassa on muodostunut tavaksi ottaa fyysistä kontaktia Karisalmen kanssa. En tiedä miksi. Loppujen lopuksi aika ärsyttävä tapa, kun tarkemmin ajattelee.

Uuden kevätkappaleen sanat on luntattava Cumuluksen hotellipesuhinnaston takapuolelta. Eturivin edustaja joutuu toimittamaan nuottitelineen virkaa.

Keikka on jo kalkkiviivoilla, Nummelan lopukkeessa.

Thank you, we love you all!

Kuvaaja Eino Nurmiston kotisivut ja kuvablogi.

Rytmi-lehti järjesti poppareille ja hampuuseille keväisen muilutuksen itärajan tuntumaan, Lappeenrantaan. Tarkoituksena oli tutustua kaupunkiin aidon aboriginaalin (Hynynen) opastuksella ja viettää hauska päivä mukavassa seurassa. Seuraavassa raporttini tapahtumista.

Kuvassa vasemmalta oikealle: Mikael Konttinen, Janne Joutsenniemi, Anssi Kela, Miikka Koivisto, Skele, Mariska, Laura Närhi, Tomi Joutsen, Jouni Hynynen. Polvien koukistamisella yritetään tasata huomattavia pituuseroja.

Joukkojen on määrä kokoontua Tavastian eteen klo 9.00. Vain Mariska ja Rytmin kuvaaja ovat paikalla lontostellessani sovittuun pisteeseen muutamaa minuuttia ennen yhdeksää. Muita odotellessamme rupattelen Mariskan kanssa hieman niistä ja näistä. Kuutisen vuotta sitten asuimme vuoden ajan samassa talossa, vierekkäisissä rapuissa. Tämä on siitä huolimatta ensimmäinen kerta, kun oikeasti keskustelemme keskenämme. Eihän naapureiden kanssa kuulu jutella.

Hiljalleen muukin kaukopartio valuu asemiin ja matka alkaa Rytmin päätoimittajan, Heta Hyttisen, johdolla. Olimme otaksuneet, että kulkuväline olisi Tavastian eteen parkkeerattu keikkabussi, mutta teemmekin matkan tilataksilla. Ryhmästä kuuluu protestiääniä: keikkabussissa olisi ollut sänkyjä, joilla olisi voinut nukkua.

Vielä pahempaa: tämähän on karaoketaksi. Nyt ei kunnian fogeli sjungaa.

Onneksi karaoketulkitsijat ovat vielä alkumatkasta hiljaa. Mikrofoneja käytetään koruaarioiden laulamisen sijaan erilaisten kuulutusten lukemiseen. Egotripin Skele kajauttaa ämyreihin Wikipediasta Lappeenrantaan liittyvää statistiikkaa, minä puolestani informoin mikrofoniin Poptorin artistisivuilta löytyvää asiaa. Loppusuoran häämöttäessä Mariskan karaokehammasta alkaa vihdoin kolottaa niin vimmatusti, että hänen on pakko esittää Tauski Peltosen kappale. Saapuessamme Lappeenrantaan kuski valitsee radiosta paikallisen aseman – joka soittaa myös Tauskia. Tässä on nyt vahvaa johdatuksen tuntua.

Hynynen nostetaan kyytiin paikallisesta baarista. Hän käy istumaan matkaoppaan jakkaralle ja tarttuu mikrofoniin. Seuraa kiertoajelu kaupungilla, oppaamme annin voi tiivistää kutakuinkin seuraavasti: “En mie vittu tiiä tästä mitään. Kun ei täällä vittu ole yhtään mitään. Tossa on tollanen kirkko, en mie tiiä siitäkään vittu mitään. Sanovat, että Lappeenranta on kiva kesäkaupunki, mutta niinhän ne vittu on kaikki kaupungit kivoja kesällä. En mie vittu tiiä mitä varten mie oon jäänyt tänne.”

Hynynen on turhan vaatimaton, sillä hän tarjoaa meille paljonkin nähtävää: mm. kotitalonsa (ja sen pihalle parkkeeraamansa Hummerin) sekä liikenneympyrän, jonka Kotiteollisuuden Sinkkonen kiersi ajokortin saatuaan sataan kertaan. Sataman vieressä olevan mäen päältä löytyy mahtava, hieman Suomenlinnaa muistuttava miljöö. Pysähdymme siellä olevaan miellyttävään kahvilaan keskustelemaan ristipistotöistä ja nauttimaan teetä, sumppia ja nisua. Oppaamme tietää kertoa, että kahvilan vieressä on Suomen vanhin ortodoksinen kirkko. Joku kysäisee rakentamisvuotta, Hynynen ei vittu tiiä.

Kahvilakäynnin jälkeen suuntaamme markkinoille. On kojua toisensa perään, lähes jokaisessa myydään Viipurin rinkeliä. Toteamme, että pitäisikin olla melkoinen asiantuntija tietääkseen juuri minkä komeron Viipurin rinkeli on sitä parasta. Erästä kojua ohittaessani sen uumenista kajahtaa huuto: “Anssi hei, tuus maistamaan hapankaalia!” Minulle on vuosien varrella huudeltu kaikenlaista, mutta juuri tuota huutoa en muista ennen kuulleeni. Käsky, jota on toteltava. Otan tyypit myyjän tarjoamasta hapankaalista, kauppoja ei kuitenkaan synny.

Disco Ensemble -yhtyeen Miikka on lopulta meistä ainoa, joka poistuu markkinoilta ostoksen kanssa: hän sijoittaa rahansa ylellisiin huopatossuihin. Minä ja Suburban Triben (sekä Stonen!) Janne olisimme kiinnostuneita vaarallisesta seksihuumeesta, jota lehtitietojen mukaan Lappeenrannassa kaupitellaan. Valitettavasti emme kuitenkaan löydä sitä markkinoilta (vaikka eräs liimaan erikoistunut koju vaikuttaakin aluksi lupaavalta).

Seuraavaksi Hynynen johdattaa ristiretkemme vaarallisille esikaupunkialueille. Näemme mm. Lappeenrannan kuuluisat kiinalaiskorttelit. Niissä ei asu kiinalaisia, mutta talot ovat lähellä toisiaan. Katsastamme myös raviradan, jossa oppaamme kertoo Motörheadinkin joskus esiintyneen. Legendojen mukaan Lemmy oli keikan jälkeen mennyt paikalliseen baariin, jossa rocktähden kansainvälisiä elkeitä oli kuuluvasti paheksuttu: “Jumalauta, jätkä kävelee pöydästä toiseen!” Miikka muistelee omaa kokemustaan lappeenrantalaisesta ravintolakulttuurista: baarin katonrajassa oli ollut jonkinlainen tanko, jossa eteläkarjalaiset uroot vetivät muun asiakaskunnan kannustamina leukoja.

Kiertoajelumme päättyy paikkaan, joka vetää koko ryhmän hiljaiseksi. Hynynen vie meidät keskellä korpea olevan talon luo. Harmaa kivinen rakennus on hyytävän näköinen, kolkko talo huokuu erittäin huonoa feng shuita. Pihapiirikin on harvinaisen apea, mutaista velliä. Meitä puistattaa. Arvuuttelemme pytingin tarkoitusta, olisiko tämä kenties vankila? Mielisairaala? Teurastamo? Gestapon päämaja? Hullun tiedemiehen kammottavien kokeiden tyyssija?

Kukaan ei voi uskoa totuutta. Hynynen kertoo, että tässä rakennuksessa hän kävi yläasteen. Ei jumalauta… Tällaisen koulun nähtyäni ymmärrän Jouni Hynysen sielunmaisemaa aivan uudenlaisella tavalla.

Seuraava rastimme on jonkin matkaa kaupungin ulkopuolella sijaitseva, maineikas Astia-studio. Studioisäntä, Anssi Kippo, esittelee meille paikat asiaankuuluvalla ylpeydellä, johon onkin syytä: ulkoapäin karun näköinen peltihalli on sisältä laitettu harvinaisen viihtyisäksi. Soittotilojen ja äänitystekniikan lisäksi Kippo on satsannut melkoisesti oleskelutiloihin. Seinät on päällystetty yli satavuotiaalla hirrellä, kontrasti ulkoseinien aaltopellin ja sisätilojen alppimaja-fiiliksen välillä on huomattava. Onpa mukava paikka.

Studioiden oleskelutiloissa on myös pieni esiintymislava, jolla soittovehkeet ovat aina vetovalmiudessa. Maittavan ruokailun jälkeen huomaankin päätyneeni estradille. Kaimani Kippo juoksuttaa käteeni kitaran, Janne Joutsenniemi tarttuu bassoon ja paremmin Amorphiksen solistina tunnettu Tomi Joutsen istahtaa rumpujen taakse. Mariska hypähtää laulamaan, räpellämme bändikouluversioita mm. Motörheadin Ace of Spadesista, Guns N’ Rosesin Paradise Citystä ja The Policen Roxannesta. Astia-studioilla seuraamme liittynyt Itä-Suomen metalliskenen voimamies, Miitri Aaltonen, ei myöskään malta olla pysymättä pois mikrofonin ääreltä ja tulkitsee kanssamme muutamat Lenny Kravitzin kappaleet. Minä puolestani huudahdan version Dischargen Protest And Survivesta. Hynystäkin yritetään maanitella osallistumaan talkoisiin, mutta äijä jänistää. Improvisoidun keikan kauniiksi päätteeksi esitetään yhteislauluna Iron Maidenin The Trooper.

Sitten onkin aika jättää hyvästit Astia-studioille sekä Lappeenrannan mainioille miehille ja suunnata liikkuvan karaokebaarimme nokka kohti Helsinkiä. Paluumatkalla laulu soikin lähdöstä maaliin, mikrofoni kiertää ja kuulemme monia hienoja esityksiä. Minä olen lähtökohtaisesti melko karaokekriittinen ihminen, mutta on pakko myöntää, että tällainen laulaminen kyllä jouduttaa kummasti matkantekoa. Riehaannun lopullisesti huomatessani, että valikoimaan kuuluu jotain niinkin epämääräistä kuin Zero Ninen Banging On Drums. Sen myötä karaoketaksineitsyyteni on lopullisesti mennyttä. Olkoon tuo lauluni Andy McCoyn sanoin snadi kunnianosoitus.

Hauska reissu, propsit Rytmille. Lehden seuraavassa numerossa on toimittajan laatima virallinen retkiraportti, kuvineen päivineen – suosittelen sen lunastamista. Oman selontekoni päätän tähän, hep.