Anssi Kela

Tämä blogi on jo pidemmään ollut kesannolla kirjan kirjoittamisen vuoksi. Päätin kuitenkin varastaa kirjalta hiukan aikaa ja tarjota muutaman suosituksen.

♠    ♠    ♠

Van Halen: A Different Kind Of Truth (levy)

Tämä albumi tarjosi yhden elämäni suurimmista yllätyksistä. Van Halenin edellisestä hyvästä levystä on yli kaksikymmentä vuotta. Sittemmin David Lee Roth on palannut solistisiin tehtäviin, mutta toisaalta basisti Michael Anthony on potkittu pois ja korvattu Eddie Van Halenin Wolfgang-pojalla. Kyseessä ei siis enää ole se alkuaikojen klassinen kokoonpano. Uudesta albumista on liikkunut huhuja jo parin vuoden ajan, mutta suoraan sanottuna odotukseni olivat nollassa. Kun sitten ensimmäinen single, Tattoo, näki vuoden alussa päivänvalon, odotukset levyn suhteen putosivat pakkasen puolelle. Biisi oli surkea.

Päätin kuitenkin antaa albumille mahdollisuuden, onhan kyseessä sentään Van Halen – yksi kovimmistä bändeistä ikinä.

Ja arvatkaa mitä: LEVY ON MAHTAVA! Jollain käsittämättömällä logiikalla singleksi on valittu levyn huonoin kappale, muilta osin ei ole moitittavaa. Bändi on hienossa iskussa. Männävuosina huolestuttavaan kuosiin itsensä päihteillyt Eddie Van Halen soittaa kuin herran enkeli. Veljensä Alex on edelleen oma tunnistettava itsensä, eli hard rockin svengaavin rumpali. Diamond Dave on tietysti aina Diamond Dave. Ennakkoon kaipasin Michael Anthonyn panosta, mutta levyn kuultua on pakko myöntää, että Wolfgang hoitaa bassotontin oikein mallikkaasti. Lavalla Mad Mike ei kuitenkaan taida mitenkään olla korvattavissa.

Levyllä kuullaan paikoitellen yllättävänkin verevää rutistusta. Esimerkiksi China Town, Bullethead, As Is ja Outta Space eivät välttämättä kuulosta kuusikymppisten setämiesten tekeleiltä. Kertalaakista takaraivoon jysähtävät hittibiisit puuttuvat, mutta biisimateriaalissa hienointa on se, että se kuulostaa aivan Van Halenilta. Viimeistään hupaisa Stay Frosty palauttaa mieleen sen mikä bändissä on aina ollut parasta ja mikä erottaa Van Halenin muista raskaamman rokin taivuttajista: se on hauska. Van Haleniin on aina kuulunut auringonpaiste, elämänilo ja pilke silmäkulmassa. Upeaa, että nämä ovat vielä vanhoillakin miehillä tallella. Näillä eväillä he ovat tehneet levyn, jota on ilo kuunnella.

Todella kova comeback. Yhtye on palannut onnistuneesti viiden ensimmäisen albuminsa maisemiin. Sanoisin, että A Different Kind Of Truth on Van Halenin viiden parhaan levyn joukossa. Ehkä jopa kolmen. Tervetuloa takaisin!

♠    ♠    ♠

Mama Africa (dvd)

Mama Africa on Mika Kaurismäen ohjaama dokumentti eteläafrikkalaisesta laulajasta, Miriam Makebasta. Monelle suomalaiselle nimi ei sano paljoakaan, mutta afrikkalaisesta vinkkelistä Miriam Makeba on yhtä merkittävä hahmo kuin Elvis Presley angloamerikkalaisesta näkökulmasta nähtynä. Elokuva on hieno kulttuurityö ja tarjoaa yleissivistävän katsauksen musiikkiin, joka ei ole pahemmin soinut hittilistoilla, mutta joka on muuttanut maailmaa.

Miriam Makeban tarina on kertomus poikkeuksellisesta rohkeudesta. Dokumentti nostaa esiin naisen, joka puhui ihmisoikeuksien puolesta aikana, jolloin sellaisilla puheilla saattoi helposti päästä hengestään. Rasismin vastaisen työnsä vuoksi Makeba karkoitettiin 30 vuodeksi kotimaastaan ja hänestä tuli koko Afrikan ääni muuhun maailmaan. Elämäntarina isolla E:llä. Katsoessa alkoi hiukan hävettää, että olen parhaillaan kirjoittamassa kirjaa, joka kertoo omasta elämästäni. Se ei ehkä kuitenkaan ole sen arvoinen. Miriam Makeban elämä sen sijaan on vähintäänkin tämän elokuvan arvoinen. Ja sen, että se tulee nähdyksi.

♠    ♠    ♠

Rahkaletut ja veriappelsiini (ruokakulttuuri)

Viikonloppuna tuli tehtyä todella kingi aamiainen. Hesarin Kauhaa ja rakkautta -ruokablogista löytyi rahkaletturesepti, jonka otin kokeiluun. Tulipa hyviä plättyjä! Varsinainen sensaatio kuitenkin oli lettujen päällä: kokeilin nimittäin bloggaajan suosituksesta laittaa normaalin hillon sijasta veriappelsiinia ja vaahterasiirappia. Toimii. Lettujen päälle on aina tullut lyötyä vakioasetuksena hilloa, mutta veriappelsiinihan on paljon nerokkaampi päällyste. Mehukkaampaa ja raikkaampaa. Vanhaan klassikkoon löytyi aivan uusi kulma. Tätä kirjoittaessa alkoi valua kuola.

Rahkalettujen resepti löytyy täältä.

En omista lettupannua, joten räiskäleistäni tuli hiukan robustin näköisiä.

♠    ♠    ♠

Teppo Vapaus: Herra Ylpön sydän (kirja)

Ostin tämän sillä olin huolissani: olenko itse kirjoittamassa liian samanlaista kirjaa? Huoleni oli turha. Teppo Vapauden kirjoittama opus kertoo nimittäin Herra Ylpöstä, jota puolestaan oma kirjani ei käsittele. Eiköhän molemmille ole markkinoilla tilaa.

Aluksi Herra Ylpön sydän ärsytti minua. En tunne lainkaan Ylpön musiikkia, sen paremmin Maj Karmaa kuin Ihmisiäkään. Mietinkin ensimmäisillä sivuilla, että onko Ylpöllä riittävästi meriittejä siihen, että hänestä kirjoitetaan tällä tavoin henkilökulttia pönkittävä kirja?

Sitten ymmärsin relata. Aloin suhtautua lukemaani enemmän romaanina ja Ylppöön sen henkilöhahmona. Tämän omien korvieni välissä tapahtuneen kalibroinnin jälkeen kirja alkoi toimia aivan eri tavalla. Herra Ylppö on nimittäin varsinainen persoona, hänen edesottamustensa seuraaminen on kiinnostavaa. Lisäksi Teppo Vapaus kirjoittaa vallan mainiosti. Ilman paikoittaisia biisianalyysejä tai Maj Karman diskografian läpikäyntiä kirja voisi hyvin olla fiktiivinen romaani kirjailijan kaveruudesta vinksahtaneen taiteilijasielun kanssa. Kirjan kannessa Ylpön kädelle on laskeutunut kärpänen. Tuo kärpänen on lukija, joka pääsee katosta käsin tarkkailemaan päähenkilön sekoilua.

Henkilökohtaisella tasolla kirja on hassua luettavaa siksi, että huomaan Ylpön olevan koko lailla täydellinen vastakohtani. Ainoastaan pukeutumisemme on lähes identtistä, muilta osin emme luultavasti voisi olla erilaisempia. Ylppö on taiteilija, minä viihdyttäjä. Ylppö on terävä, minä tylsä. Ylppö on sekaisin, minä järjestyksessä. Ylppö on äänekäs, minä hiljainen. Ylppö on keskellä, minä sivussa. Lähestymme maailmaa hyvin erilaisista kulmista, mutta pyrimme kuitenkin samaan: tekemään täysillä sen mitä palava sydän käskee.

Oikeastaan tuleva kirjani tulee muodostamaan Herra Ylpön sydämelle vastakappaleen. Se sijoittuu samaan maailmaan, mutta kamerassa on toisenlainen linssi. Oman kirjoitustyön lomassa oli joka tapauksessa piristävää hypähtää hetkeksi Ylpön maailmaan. Teppo Vapauden laatima kirja on ansiokas teos erilaisten henkilöhistoriikkien joukossa, ehdottomasti sieltä paremmasta päästä.

Mitä tulee kysymyksiini Ylpön omien meriittien riittävyydestä. En tiedä – pitäisi varmaankin joskus kuunnella hänen musiikkiaan. Mielenkiinnon siihen tämä kirja kyllä herätti.

Erin: Hunningolla (levy)

Tässäpä musiikkia, joka on vilvoittava tuulahdus raskaassa ja ummehtuneessa ilmassa. Erin Anttilan ensimmäinen soololevy on vahva näyttö, jolla hän pönkeää itsensä suoraan maamme laulaja-lauluntekijöiden eturiviin.

Parasta levyssä on se, etten aisti sitä kuunnellessani mitään teeskenneltyä tai väkisin puserrettua. En kuule Erinin musiikissa pyrkimystä trendikkyyteen, korvani eivät myöskään tavoita elitistisen musamasturboinnin inhaa lätinää. Erin on maanläheinen ja aito, levy ei vaikuta lainkaan laskelmoidulta. Artisti tulee tällä albumilla lähelle kuulijaa, piiloutumatta ulkoisen tyylikkyyden taakse.

Musiikillisesti albumi on paikoitellen yllättävänkin folk-pitoinen. Mistään retroilusta ei kuitenkaan ole kyse, sovitukset palvelevat kappaleita ja tarvittaessa tuotanto paisuu melko jylhäksikin. Levyä on näin äkkiseltään vaikea istuttaa mihinkään selkeään kategoriaan: folk- ja pop-sävyjen lisäksi väripaletista löytyy mm. balkan-poljentoinen Popeda-kappale. Erin myös laulaa kautta linjan hienosti, sortumatta turhaan konstailuun tai makeiluun.

Kaikki sävellykset on merkitty Erinin nimiin, hänellä on selvästikin korvaa tehdä tarttuvia kipaleita. Arvostan erityisesti useammassakin laulussa käytettyä tehokeinoa, jossa kertosäkeistö hyppää kokonaan eri sävellajiin säkeistöihin nähden. Efekti on raikas – saatanpa itsekin kokeilla sitä jossain tulevassa kappaleessani…

Myös tekstipuoli miellyttää. Erin ei teknisessä mielessä liiku Suomessa kiveenhakattua Helismaa-koulukunnan uraa, vaan pyrkii kertomaan asiat omalla äänellään. Ehkä välillä hiukan kömpelösti, mutta kuitenkin sympaattisesti ja koskettavasti. Laulujen aiheet eivät myöskään ole niitä kaikkein tyypillisimpiä: hittibiisin Vanha nainen hunningolla maalailemaa eläkeseksiä on ehditty jo paheksuakin julkisuudessa, mutta minulle levyn pysäyttävin teksti on Onko se oikein -kappaleen aborttipohdinta. (Tai sellaiseksi minä sen ainakin tulkitsin…)

Hunningolla on kaunis, iloinen ja paikoitellen pakahduttavakin levy. En usein viljele perin naiselliseksi kokemaani termiä ihana, mutta tämän albumin luonnehtimiseen se sopii täydellisesti. Levy on kuuleman mukaan myynyt jo kultaa, mikä antaa toivoa siitä, että tässä maassa on yhä mahdollista menestyä hyvällä musiikilla.

♠    ♠    ♠

Hercule Poirot (televisioelokuvat)

TV1 on suureksi ilokseni esittänyt kesäkuun lopusta asti sunnuntai-iltaisin Hercule Poirot -elokuvia, niiden katselusta on muodostunut viikon kohokohta.

Agatha Christien luomaa Poirot’a näyttelee verraton David Suchet, joka tietysti on yhtä kuin Poirot. Hän on antanut mestarietsivälle kasvot samaan tapaan kuin Jeremy Brett, joka otti omiin nimiinsä Sherlock Holmesin hahmon – olisi vaikeaa katsella näitä salapoliiseja kenenkään muiden esittäminä. Suchet luo mainion karikatyyrin pikkutarkasta belgialaiskeikarista, joka ratkoo murhan kuin murhan ylivertaisilla harmailla aivosoluillaan.

Poirot-elokuvat eivät ole sellaisia elämää suurempia kokemuksia, jotka jäisivät vuosikausiksi huhuilemaan korvien väliin. Ne eivät liikuttele suuria tunteita, mutta tarjoavat katsojalleen taiten tehtyä käyttöviihdettä ja irtioton arkitodellisuudesta – matkalipun menneeseen maailmaan.

Murhamysteerejä on luvassa vielä lokakuun alkuun saakka. Kannattaa katsoa vaikka pelkästään viiksien vuoksi!

Tarkemmat tiedot elokuvista ja lähetysajoista Ylen sivuilta

♠    ♠    ♠

Seth MacFarlanen Hullu hullu animaation maailma (dvd)

Seth MacFarlane on mies Family Guy -animaatiosarjan takana. Olen suuri Family Guyn ystävä; hyllystäni löytyy sarjan seitsemän ensimmäistä tuotantokautta sekä alkuperäisestä Tähtien Sota -trilogiasta tehdyt Family Guy -parodiat (joista ensimmäinen on rautaa, kaksi muuta melko väsyneitä).

Niinpä riemastuin bongatessani Anttilan laareista tämän minulle entuudestaan tuntemattoman MacFarlane-tuotoksen. Hullu hullu animaation maailma on piirrettyjen sketsien kokoelma. Siivommat hupailut löytyvät Seth MacFarlanen YouTube-kanavalta, dvd puolestaan pitää sisällään myös irstaamman tavaran.

Family Guyn äärellä olen usein hohotellut vedet silmissä, niinpä odotin nytkin hauskaa iltapuhdetta. 50 minuuttinen Hullu hullu animaation maailma tarjosi kuitenkin vain muutaman kevyen hymähdyksen, ei varsinaisia nauruja. Tylsä oli se.

♠    ♠    ♠

Frisbeegolf (ruumiinkulttuuri)

Innostuin frisbeegolfista jo viime kesänä, mutta kuluneena suvena olen käynyt heittelemässä hiukan aktiivisemmin. En yleensä lämpene mistään liikuntaan tai urheiluun liittyvästä, mutta frisbeetä on oikein mukavaa käydä viskelemässä. Olen tainnut löytää itselleni uuden harrastuksen.

Nimi kertookin lajista oleellisen: frisbeegolf on golfia, jossa mailan ja pallon asemesta käytetään liitokiekkoja ja reiän sijaan maalikoria. Säännöt ovat hyvin yksinkertaiset, ne löytyvät esim. täältä.

Itse olen vielä vasta-alkaja, heittelen mihin sattuu. Voin kuitenkin jo näinkin vähäisellä kokemuksella suositella lajia lämpimästi muillekin.

Ensinnäkin frisbeegolf on edullista. Pelivälineet eivät maksa paljoa: kiekkojen hinta liikkuu yleensä haarukassa 10-20 euroa. Alkuun pääsee vaikka yhdelläkin frisbeellä, minä käyn heittämässä kahdella lätyllä; driverilla ja putterilla. Tosiharrastajilla onkin sitten iso laukku täynnä erilaisiin tilanteisiin sopivia kiekkoja.

Myöskään itse pelaaminen ei käy kukkarolle: suurin osa Suomen radoista on käyttäjilleen ilmaisia.

Alkuun pääseminen ei vaadi sen kummempia opintoja. Jos osaat heittää frisbeetä eteenpäin, niin olet valmis lähtemään radalle. Laji onkin lyömätön siinä mielessä, että keskenään hyvin eritasoiset pelaajat voivat harrastaa sitä yhdessä. Minäkin voisin periaatteessa heittää kierroksen vaikkapa suomenmestarin kanssa – nakkelisin mennessäni vain tuplasti enemmän heittoja. Tämä ei olisi mahdollista jos laji olisi vaikkapa tennis, molemmat vain turhautuisivat.

Frisbeegolf on lajina myöskin sieltä ympäristöystävällisimmästä päästä. Se ei vaadi suurten hallien tai kenttien rakentamista, radat ovat yleensä alueilla, joita ei ole erikseen tarvinnut raivata pelaamista varten.

Kannattaa käydä kokeilemassa. Frisbeegolfratoja on Suomessa jo yli kaksisataa, löydä itseäsi lähin täältä:

www.frisbeegolfradat.fi

Alastair Reynolds: Aurinkojen huone (kirja)

Reynoldsin viimeisin avaruusooppera kertoo Abigail Gentianin tuhannesta kloonista, jotka ovat kulkeneet ympäri galaksia kuuden miljoonan vuoden ajan keräämässä tietoa ja muistoja. Gentianin kloonisuku on seurannut sivusta erilaisten imperiumien ja kokonaisten sivilisaatioiden nousua ja tuhoa. Kloonit ovat olleet kuin jumalia: käytännössä kuolemattomia kiertolaisia, jotka ovat pyrkineet valjastamaan vuosimiljoonien aikana hankkimansa tiedon ja vallan vain hyviin tarkoituksiin. Gentianin aika on kuitenkin kortilla ja koko suvun olemassaolo vaakalaudalla. Heidät petetään ja galagtisen mittakaavan väijytyksessä tuhannesta jää jäljelle vain pieni joukko selvittämään minkä vuoksi Gentianit pitää tappaa ja ketkä ovat kaiken takana?

Aurinkojen huone on taas takuuvarmaa Reynoldsia: kuusisataasivuinen kimpale, jossa mittasuhteet ovat valtavia eikä muutaman kymmenen tuhannen vuoden vierähtäminen tunnu missään. Muodoltaan se jatkaa Reynoldsin aikaisempien teosten kaavaa ja tarinaa kerrotaan eri aikatasoilla useampien henkilöiden silmin. Lukijan kannalta tällainen rakenne on toisinaan turhauttava: juuri kun luku päättyy jännästi, niin seuraavaksi siirrytäänkiin ajassa miljoonia vuosia taaksepäin. Takaumat taustoittavat Gentianin suvun syntyvaiheita, mutta lopulta niillä ei ole paljoakaan merkitystä itse tarinan kannalta. Aurinkojen huoneessa tällaista ajallista pomppimista ei kuitenkaan ole aivan yhtä paljon kuin joissain Reynoldsin aikaisemmissa kirjoissa.

Reynolds suoltaa kirjasta toiseen tasaisen vahvaa tieteissepitettä. Aurinkojen huone ei ehkä ole hänen paras tarinansa, mutta Reynoldsin ystävien ei myöskään tarvitse pettyä – tämä on juuri sitä mitä pitääkin. Mikäli Alastair Reynolds ei ole entuudestaan tuttu, niin suosittelisin kuitenkin lähtöpisteeksi Ilmestysten avaruus -kokonaisuuden kirjoja Ilmestysten avaruus, Kuilukaupunki, Lunastuksen arkki sekä Sovituksen kuilu.

Olen perso kunnon scifi-romaaneille: niitä hotkiessa on mukava teleportata itsensä toisenlaisiin maailmoihin ja antaa mielikuvituksensa venyä. Kun kaahaillaan 99 prosenttisella valonnopeudella ympäri Linnunrataa, niin arjen murheet ja syksyinen räntäsade totisesti unohtuvat. Reynoldsin kehittämät visiot ja tarinat ovat yleensä sen verran stimuloivia, että ne imaisevat sisäänsä mustan aukon tehokkuudella. Tunnetasolla kirjojen henkilöhahmot eivät erityisemmin kosketa – on vaikeaa samaistua esimerkiksi Aurinkojen huoneen miljoonia vuosia eläneisiin kiertolaisiin – mutta äärimmäisen viihdyttäviä Alistair Reynoldsin kirjat kyllä ovat. Eskapismikin on taiteenlaji.

Pierre Coffin & Chris Renaud: Itse ilkimys (elokuva)

Kävin jälkipolven kanssa elokuvissa, katsomassa 3D-animaation Itse ilkimys. Hollywood tuntuu pahemman kerran hurahtaneen kolmiulotteisuuteen, itse vedin kuitenkin vasta nyt ensimmäistä kertaa punavihreät rillit silmilleni. Muutaman ensimmäisen minuutin aikana olin skeptinen, 3D-kuvaa oli aluksi hieman vaikea katsoa. Silmä kuitenkin tottui siihen nopeasti ja lopulta onkin pakko myöntää, että olihan se aika hienoa! Varsinkin tällaisessa animaatiossa kolmiulotteisuus tarjosi aivan selkeää lisäarvoa, vaikkakin käyttöliittymä – valtavat kakkulat – tuntuu melko aataminaikaiselta.

Elokuva kertoo ilkeästä herra Grusta, jonka tarkoituksena on tehdä kaikkien aikojen rikos. Suunnitelmansa toteuttaakseen hän kuitenkin joutuu vastentahtoisesti adoptoimaan kolme orpotyttöä. Alkuun lapset vain kohottavat ilkimyksen verenpainetta, mutta elokuvan loppuun tultaessa ollaan tietysti yhtä onnellista perhettä. Tarinankerronta perustuu lähinnä toimintaan, törmäilyyn ja yksittäisiin gageihin. Juoni ei ehkä ole mikään Aisopoksen satu, mutta hyväntuulisen, viihdyttävän ja vauhdikkaan tuokion Itse ilkimys kyllä tarjoaa.

Olin aikanaan kovasti tietokoneanimaatioita vastaan, niissä ei ollut samanlaista henkeä kuin käsinpiirretyissä. Nyt on kuitenkin myönnettävä, että uudet animaatioelokuvat näyttävät hemmetin hyvältä – ja 3D vielä kruunaa kaiken.

The Police: Certifiable (dvd)

Viime viikolla arvioimastani Police -kirjasta innostuneena päätin sijoittaa yhtyeen vuoden 2007 paluukiertueella taltioituun Certifiable -dvd:hen. Täytyy sanoa, että olin erittäin skeptinen: en oikein jaksanut uskoa löytäväni dvd:ltä mitään muuta kuin väsyneiden vanhojen setien laiskanpulskean nostalgiatripin.

Kylläpä olinkin väärässä. Nihkeä asenteeni murtui viimeistään toisen kappaleen, Synchronicity II:n, räjähtäessä Buenos Airesin stadionilla tulille: ihoni pomppasi kananlihalle ja kävin lähes itkemään. Tämähän onkin mahtavaa! Yhtyeen yleinen intensiteetti on luonnollisesti laskenut parikin piirua 70-luvun loppupuolen huipputasosta, mutta ajatuksella laaditut uudet sovitukset tutuista hiteistä tekevät konsertista jotain aivan muuta kuin löysää vanhojen lämmittelyä. Vanhana fanina kuuntelen kappaleista huomattavasti mieluummin yllättäviäkin tuoreita tulkintoja kuin eltaantuneita läpiluentoja levyversioista. Arvostan suuresti myös sitä, että bändi lähti kiertueelle alkuperäisessä trio-muodostelmassa, turvautumatta taustalaulajiin tai kosketinsoittajiin.

Karu kitara-basso-rummut -kokoonpano paljastaakin sen miten hienoista soittajista bändi aikanaan kasattiin. Sting on lyömätön ja kekseliäs basisti, laulukin on edelleen hyvässä vireessä. Andy Summersia on aina pidetty tyylikkäänä komppikitaristina ja sointujen levittäjänä, mutta tällä dvd:llä hän pääsee näyttämään myös solistiset kyntensä muutamassa pitkässä soolossa, joissa ei aina paarustella kaikkein tavanomaisimmissa skaaloissa. The Policen todellinen tähti on kuitenkin rumpali Stewart Copeland: hän rankaisee settiään edelleen samalla paviaanin raivolla kuin silloin ennenkin, kasvoilla loistaa läpi keikan kirkas rumpujenhakkaamisen riemu. Ilman Copelandia keikka saattaisikin olla juuri sitä pelkäämääni setien fiilistelyä. Rumpali kuitenkin kantaa bändiä harteillaan ja piiskaa hiukan mukavuudenhaluisilta vaikuttavat joukkuetoverinsakin kelpo suoritukseen.

Pitkissä jamittelujaksoissa ollaan mahdollisimman kaukana siitä punkin ja uuden aallon estetiikasta, josta The Police aikanaan lähti ponnistamaan. Mutta väliäkö tuolla – eivät nämä tyypit kai koskaan mitään punkkareita olleetkaan. Kyllä näin mainioilta musikanteilta kelpaa kuunnella hiukan vanhan liiton jammailuakin.

Joidenkin biisien uudet versiot itse asiassa päihittävät vanhat. Esimerkiksi Every Little Thing She Does Is Magic – jota olen aina pitänyt jossain määrin sietämättömänä – toimii riisutumpana sovituksena mainiosti. Kritisoin oikeastaan vain sitä, että livetallenteeksi yleissoundi on kumman hygieeninen: stadion on täynnä lössiä, mutta suurimman osan keikasta yleisöstä ei kuulu mitään. Soittoja lieneekin korjailtu jonkin verran jälkeenpäin, ainakin Andy Summersin sormet paljastavat paikoitellen pientä vilunkia käytetyn. Myös taustalaulut kajahtelevat komeasti kovalevyltä.

Näistäkin huolimatta konsertti on hieno esimerkki elävästä musiikista, mestareiden taidonnäyte nuoremmille muusikkokisälleille. Taidanpa panna dvd:n masiinaan ja katsella sen uudemman kerran.

Luin juuri Hesarin saitilta arvostelun Ken Loachin elokuvasta Looking for Eric. Referoin lyhyesti Matti Rämön kirjoittamaa artikkelia, elokuvan juoni on seuraavanlainen:

Eric Bishop on keski-ikäinen postimies, joka pelästyi perheen tuomaa vastuuta ja vieraannutti vaimonsa. Aikuinen tytär on antanut isälle anteeksi, mutta Lily-vaimolle Eric ei uskalla edes puhua.

Kaaokseen ja häpeään alistunut Eric ei jaksa kuin voivotella kurjuudelleen. Edes Manchester Unitedin menestys ei enää lohduta. Raha on pilannut jalkapallon, riistänyt kansanmieheltä elintärkeän eskapismin lähteen.

Looking for Eric seuraa kolmea juonta, joilla on sama päämäärä: Ericin elämänuskon palauttaminen.

Saadakseen kaikkeen tähän tarvittavan itsevarmuuden Eric kuvittelee mentorikseen 1990-luvun Manchester United -ikonin Eric Cantonan.

Ja kas: maaleistaan ja törttöilyistään muistettu jalkapallolegenda ilmestyy ilmielävänä kertomaan Ericille elämänviisauksiaan.

Kappas. Vaihdetaanpa hieman puitteita ja Eric Cantonan tilalle Kalevi Sorsa. Mitä saadaan? Tietysti Kesä Kalevi Sorsan kanssa!

Mainittakoon, että kyseistä romaaniani on kuuleman mukaan hiljattain tavattu Kirjatorin poistolaareissa kahden euron hintaan. Jos et siis ole vielä lukenut kirjaani, niin nyt lukuprojekti ei vaadi edes kovinkaan merkittäviä taloudellisia uhrauksia.

Kuva: www.finnkino.fi

Alan Mooren kirjoittama ja Dave Gibbonsin piirtämä Watchmen on paras koskaan lukemani sarjakuva. Niinpä ilahduin suuresti kuultuani pari vuotta sitten, että teoksesta oli tekeillä elokuva. Tuo on nähtävä! ajattelin ja puristin huuleni määrätietoiseksi viiruksi.

Filmi saapui Suomen valkokankaille pari viikkoa sitten ja siitä asti olen kaavaillut ystäväni kanssa (kutsuttakoon häntä tässä yhteydessä vaikkapa Kärkkäriksi) rynnäkköä sopivaan näytökseen. Tänään koitti vihdoin suuri päivä. Sovin Kärkkärin kanssa puhelimessa seuraavaa: minä ostaisin liput netistä ja tapaisimme Tennispalatsin aulassa varttia ennen elokuvan alkua. Rorschach! ja Ozymandias! huudahtelimme puhelun päätteeksi.

Ostin liput, sain ne vieläpä erinomaisilta paikoilta. Aikaa alkuteksteihin oli pari tuntia.

Jatsiahan minä aloin kuunnella, Charles Mingusta. Vähän myöhemmin iski inspiraatio ja kävin soittamaan kitaraa. Siitä seurasi kuitenkin vain päämäärätöntä touhotusta pitkin otelautaa ja aloin miettiä, että pitäisiköhän ostaa seuraavalle kiertueelle uusi kitara, musiikkilehdessä mainostettiin nimittäin hienon näköistä Gretsch White Falconia. Sitten muuan tuttu kiinteistönvälittäjä soitti puhuakseen kiinteistöistä ja niiden välityksestä. Puhelun jälkeen menin suihkuun. Lämpimän veden alla ajatukseni virtaavat yleensä vuolaasti: olen keksinyt monet parhaista ideoistani suihkussa. Nyt en keksinyt mitään. Kuivaillessani itseäni kuulin puhelimen soivan. Ryntäsin vastaamaan alasti ja pää märkänä.

Se oli Kärkkäri, joka tiedusteli olinpaikkaani. Vastasin olleeni juuri suihkussa. Hän puolestaan mainitsi seisovansa Tennispalatsin lipputiskien edessä – elokuva alkaisi minuutin päästä.

Voimasanahan siinä pääsi, myönnetään. On kyllä joskus päässyt vähemmästäkin.

Tätä elokuvaa ei ole suitsutettu suotta: Mickey Rourken moottorisahalla vuoltu figuuri polttaa muistiin jäljen, jota on vaikea unohtaa. Katsomossa aistii, että kirjaimellisesti vereslihalla tulkittu roolisuoritus kertoo yhtä paljon pohjamudissa käyneestä näyttelijästä itsestään kuin elokuvan päähenkilöstä; parhaat päivänsä nähneestä showpainijasta, Randy “The Ram” Robinsonista. Kehässä kansa hurraa, mitä enemmän veri vuotaa, mutta ringin ulkopuolella elämä tarjoaa vain kipua, pettymyksiä ja nöyryytystä. Painijan jauhelihaksi murjotun ulkokuoren alla vetelee viimeisiään loppuun kulutettu sydän.

Käsivaralla kuvattu elokuva on muodoltaan dokumentinomainen. Parhaimmillaan valittu muotokieli onnistuu luomaan lähes täydellisen illuusion: välillä unohtuu, että tässähän ei oikeasti kerrota todellisista ihmisistä. Onneksi tämä elokuva on toteutettu Hollywoodin marginaalissa – en oikein jaksa uskoa, että esim. Spielberg tai Zemeckis olisivat yltäneet ihan yhtä rouheaan lopputulokseen. Harvassa elokuvassa henkilöhahmot tulevat näin lähelle katsojaa. Kaikkein herkimmille en The Wrestleriä kuitenkaan suosittelisi: kuvasto on paikoitellen hyvinkin brutaalia ja inhorealistista.

Täytyy myös antaa kiitosta soundtrackille: Ratt, Quiet Riot, Accept, Cinderella – ei tuollaisella kaartilla voi mennä kovin pahasti pieleen! Pisteenä huutomerkin alla kuullaan vielä Bruce Springsteenin elokuvaa varten säveltämä hieno nimikappale.

Kuva: Cinematical.com

Coenin veljesten uusin elokuva on jälleen täysosuma. Sietämätöntä julmuutta sekä Ladykillers panivat epäilemään veljesten parhaan terän tylsymistä, mutta niiden jälkeen pöytään onkin lyöty pelkkiä ässiä. Coenien parhaiden elokuvien tapaan Burn After Reading vaikuttaa filmiltä, jota kelpaa tulevaisuudessa katsella dvd:ltä vielä aivan liian monta kertaa. Pisteitä myös siitä, että vanha kunnon Moukarimies oli pestattu sivurooliin.