Tunnelmia tien päältä

| Aiheet: Keikat, Valokuvat | Kirjoittaja:

Kiertuetta on nyt takana kahdeksan keikan verran. Ne ovat menneet hyvin: uuden kokoonpanon soitto skarppaantuu keikka keikalta ja yleisöä on ollut runsaammin kuin vuosiin. Keikkailu tuntuu tällä hetkellä ehkä paremmalta kuin koskaan. Tätä kirjoittaessa ajatus siitä, että tällä viikolla pitäisi tehdä vielä kolme keikkaa, ei harmita millään tasolla. Päinvastoin. En malttaisi odottaa.

Uudistunut bändi toimii hienosti sekä lavalla että sen ulkopuolella. Vaikka orkesterissa on vain yksi uusi naama, niin käytännössä siinä on kuitenkin kaksi uutta soittajaa: Ville siirtyi kitarasta rumpuihin ja Tuomas Wäinölä valtasi kitaristin nurkan. Nämä uudelleenjärjestelyt tarkoittavat sitä, että meillä on 40 prosenttisesti muuttunut bändi – se vaikuttaa jo jonkin verran yhtyeen soittoon ja soundiin. Kun bändissä on nyt Wäinölän kaltainen taituri, niin on selvää, ettei yhtye ainakaan huonommalta kuulosta.

Tuomas on tuonut mukanaan aiempaa ammattimaisemman otteen. Olimme vanhan kokoonpanon aikana hiukan laiskanpulskea ryhmä, juttuja treenattiin lähinnä ”katsotaan sitten keikalla” -pohjalta. Nyt olemme ryhdistäytyneet hieromaan biisit oikeasti kuntoon. Hyvänä esimerkkinä viikon takainen sunnuntai, jolloin kokoonnuimme vapaapäivänä olohuoneeseeni kuuntelemaan edellisen keikan tallennetta ja listasimme asioita, jotka täytyy jatkossa hoitaa paremmin. Kaikki haluavat nähdä tämän jutun eteen vaivaa.

Myös henkinen ilmapiiri on raikas. Onnistumiset lavoilla näkyvät tunnelman kepeytenä myös takahuoneissa. Kiertueella on hyvin motivoitunut ryhmä ja keikka-autossa nauru maittaa. Tuomas tietysti vasta opettelee talon tavoille – ja me hänen – mutta toistaiseksi tuntuu siltä, että hän istuu hienosti ryhmään. Ehkä Tuomas paljastuu pikkulasten massamurhaajaksi ja hevosten raiskaajaksi vasta myöhemmin. On joka tapauksessa piristävää, kun bändissä on tyyppi jolta kuulee ihan uusia juttuja. Ja tietysti vielä piristävämpää on päästä kertomaan meidän moneen kertaan jauhettuja juttujamme neitseellisille korville.

Joku saattaa yrittää tulkita edellä kirjoittamani rivinväleistä sen, että bändistä olisi Kellyn myötä poistunut jonkinlainen ongelma. Siitä ei ole laisinkaan kyse – Kelly on mahtava. Bändin vanhassa versiossa ei ollut mitään vikaa, mutta kun hommia paiskitaan samalla työporukalla 12 vuoden ajan, niin onhan se selvää, että pieni vaihtelu virkistää. Se on antanut meille uutta virtaa.

Uudistus pakotti meidät takaisin lähtöruutuun, kaikista kuluneimmatkin rallit on täytynyt harjoitella uudestaan. Tästäkään ei ole varsinaisesti ollut mitään haittaa: vanhoista lauluista on löytynyt uusia yksityiskohtia. Biisilista on vielä toistaiseksi lyhyenpuoleinen: repertuaarissamme on tällä hetkellä 22 sävelteosta. Lisää kappaleita selätetään matkan varrella, kesän jälkeen seteissä on varmasti nykyistä enemmän variaatiota. Tämä kiertue on joka tapauksessa uudet biisit ja suurimmat hitit -tyyppinen paketti. Tässä on kyse siitä, että meidän pitää voittaa yleisö uudestaan puolellemme ja paaluttaa asema vahvana livebändinä. Nyt ei ole sen aika, että setissä tarjottaisiin harvinaisuuksia uran varrelta. Nämä ovat täysillä sisään ja ambulanssilla ulos -henkisiä keikkoja, joille ei lähdetä kursailemaan.

Seuraava video kiteyttää kaiken minun sanojani paremmin. Tällaista tämä tällä hetkellä on – yhtä juhlaa. Löydätkö videolta itsesi?

Keikkaraportti: Helsinki 7.10.2011 ja Mikkeli 8.10.2011

| Aiheet: Keikat, Musiikki | Kirjoittaja:

Virgin Oil Co.

Salissa lähtee soimaan Johnny Cashin Man In Black. Seisomme lavan takana olevalla käytävällä ja Ville toteaa, että vähän jännittää. Totta. Yleensä näyttämölle pystyy nousemaan ihan muina miehinä, mutta nyt on jostain syystä sellainen fiilis, että pitäisi päästä vielä käymään vessassa. Siihen ei kuitenkaan ole enää aikaa: kun käteis-Juhani alkaa laulaa, niin se tarkoittaa sitä, että reilun kahden minuutin päästä on seistävä lavalla.

Vaikka ehtiihän parissa minuutissakin tapahtua yllättävän paljon. Man In Blackin kuullessani mieleen jysähtää yleensä keikka Kangasalalla. Lava oli tuolloin hotellin pihalla, huoneeni ikkuna antoi suoraan estradin suuntaan. Niinpä odottelinkin tyynesti vuoteellani tutun boom-chicka-boom-chicka -kompin käynnistymistä. Cashin jylhän äänen kuultuani nousin sängyltä ja aloin tunkea nappikuulokkeita korviin. Poistuin huoneestani ja eksyin.

Kuljin vääristä ovista ja jouduin välitilaan. Edessäni oli ovi, samoin takanani. Molemmat lukossa. Avainkortti olisi tarjonnut ulospääsyn vankilasta, mutta olin katsonut parhaaksi jättää sen huoneeseeni. Kuulokkeistani kuulin Man In Blackin päättyvän, sitä seurasi yleisön odottava puheensorina.

Vierähti muutamia pitkiä minuutteja, kävelin hermostuneesti häkissäni ja mietin helähtäisikö oven panssarilasi rikki jos laulaisin korkean c:n.

Vihdoin vanha kunnon Antti Karisalmi lähti tutkimaan mitä minulle oli tapahtunut. Hän löysi riutuneen levylaulajan tyrmästään ja päästi ulos vapauteen. Keikan jälkeen söin varovasti, sillä olen kuullut, että pitkään vangittuina ja nälässä pidettyjen ihmisten hyvin tavallinen kuolinsyy on ylensyönti heti vapautumisen jälkeen. Myös sosiaaliset taidot piti opetella uudestaan, eristyksessä ihmisestä tulee eläin.

I’d love to wear a rainbow every day. Tuo on Man In Blackin viimeisen säkeistön ensimmäinen rivi ja merkki siitä, että on aika nousta lavalle. Heiluttelen yleisölle valkoista pyyhettäni.

Keikasta tulee hyvä, ei kuitenkaan mitenkään nerokas. Soitto toimii ja yleisökin osallistuu kiitettävästi esitykseen – silti se ei tällä kertaa nouse aivan parhaaseen mahdolliseen liitoon. Tämä on vasta kiertueen toinen keikka, oma suorituksemme ei ehkä siksi ole vielä niin vapautunutta kuin se voisi olla. Tästä on kuitenkin oikein hyvä ponnistaa tuleviin koitoksiin.

Koska olemme kotikentällä, niin paikalla on runsaasti kavereita ja perheenjäseniä, joiden kanssa takahuoneustossa pidetään hovia aina ravintolan sulkeutumiseen asti. Lopulta meidät paiskataan ulos ja alamme suunnitella joukkojen kotiuttamista. Antti ehdottaa poliisiauton ja limusiinin yhdistelmää, eli polimusiinia. Sellaista ei näy, joten soitamme taksikeskukseen. Emme kuitenkaan tilataksemme taksia, vaan tiedustellaksemme kuinka kysyttyjä heidän autonsa ovat tähän aikaan yöstä.

Jotenkin päädymme kotiin.

Wilhelm

Kaikki ovat yllättävän hyvässä hapessa, kun matka taas muutaman tunnin päästä jatkuu. Bussin jyrinässä iPadin kaiutin todetaan täysin riittämättömäksi YouTube-videoiden katseluun, seuraavalle pätkälle on tuotava ämyrit.

Mikkelin Wilhelm on uusi tuttavuus ja olemme lähes liikuttuneita suurenmoisista takahuonejärjestelyistä: ruuan ja leipien lisäksi tarjolle on laitettu erilaisia hedelmiä, sipsejä, keksejä (useampaa eri laatua), mustikkapiirakkaa, karkkia, runsaasti alkoholillisia ja -holittomia juomia, kahvia ja teetä. Mainittakoon erikseen vielä valmiiksi viipaloitu vesimeloni, jolle olen melko perso. Jopa päivän lehdet on nätisti viikattu sohvan käsinojalle. Kiittelemme järkkäriä vieraanvaraisuudesta. Hän sanoo, että se on loppujen lopuksi aika pieni vaiva käväistä kaupassa hakemassa pari kassillista asioita. Näinhän se on. Kyseessä on kuitenkin hieno kädenojennus artistin suuntaan, sellaiset jäävät mieleen. On paljon keikkapaikkoja, joissa saa kokea olevansa vain henkilökunnan ja asiakkaiden tiellä oleva rasite.

(Mainittakoon vielä, että myös Virgin Oilissa järjestelyt oli suoritettu mallikkaasti.)

Esiintymisajaksi on sopimuksessa määriteltu 00:30. Tämä aiheuttaa pientä polemiikkia, ei tuollaisissa ajoissa ole oikeasti mitään järkeä. Nyt vain osoittautuu, että Wilhelmin tapauksessa ajankohta on perusteltu: keikan alkaessa puoli yhdeltä on ravintolassa vielä väljää. Tunnelma kuitenkin tiivistyy ja lopettaessamme kahden jälkeen alkaa olla jo tungosta. Tulee sellainen olo, että pitäisikö keikka aloittaa alusta – homma kun alkaa täällä nähtävästi toimia vasta kahden aikaan yöllä.

Tavallaan aloitankin konsertin uudestaan: esitän sen päätteeksi yleisön hyvällä avustuksella uusintaversiot Puistossa ja Milla -kappaleista, joita on huudettu siitä lähtien, kun soitimme ne keikan alkupuolella ensimmäisen kerran. Vetihän Europekin aikanaan Final Countdownin kahteen kertaan joka keikallaan, ja ysäriteknoyhtye Paradisio on pistänyt vielä paremmaksi esittämällä Rantarockissa Bailandonsa peräti kolmesti. Kansan nöyriä palvelijoitahan tässä ollaan.

Yö Wilhelmissä on hieman levoton ja hälinäinen, mutta keikka ajaa kuitenkin asiansa. Soitto kulkee paikoitellen niin, että jään oikein itsekin ihastelemaan sen hyvyyttä. Sitten seuraavassa hetkessä unohdan 1972:n soinnut ja arvon kappaleen alkuun ihan kiinnostavaa free jazzia. Ei se haittaa. Jos keikan jälkeen takahuoneessa ketään ei naurata, niin silloin kaikki on ollut turhaa. Tänään nauru maittaa.

Viikonvaihteen eittämätön kohokohta on kuitenkin vielä edessä. Sunnuntain paluumatkalla nimittäin pysähdymme huoltoasemalla, jonka ovensuusta bongaan käsinmaalatun kyltin: KOTIELÄIMIÄ TAKAPIHALLA. Siistiä! Lähden Kellyn kanssa katsomaan – ettekä ikinä arvaa – siellä on kilipukkeja! Ne tulevat aivan aitauksen viereen, antavat silittää ja rapsutella.

Oiva päätös mukavalle viikonlopulle.

Livekuvat: Mari Lehmonen
Muut kuvat: Roope Palomäki ja Kelly Ketonen

Alla katsojan toimesta kuvattu Virgin Oilin avausraita. Oma suosikkikohtani on ajassa 3:08 kuultava köyhien rumpaleiden tuplabassarikomppi. Kelly tamppaa bassorumpua kahdeksasosille ja Ville niiden väleihin. Tuloksena Stratovarius-tyyppistä tyky-tykyä moposeteillä. Nerokasta.

Pienen juhlakiertueen keikat äänitetään ja niiden parhaita paloja julkaistaan Musiikkipuodissa. Keikoille pääsylipun ostaneet saavat paikan päällä latauskoodin, jolla kyseisen keikan äänitteen saa ladata ilmaiseksi. Muille sen hinta on nimelliset kolme euroa.

Jos sinulla on käyttämätön latauskoodi, niin lue ohjeet täältä.