Anssi Kela

Sunnuntain ratoksi tuli tehtyä thai-ruokaa: tom-kha kaita, jossa kana oli korvattu seitansuikaleilla. Pienet thaimaalaiset chilit ovat sen verran ärpäkkää tavaraa, että niistä ei koskaan kannattaisi poistaa siemeniä paljain käsin. Tiesin tämän, mutta en laiskuuspäissäni viitsinyt suojata sormiani. Hiemanhan niitä poltteli, mutta entä sitten?

Ruoka oli hyvää. Maha mukavasti pömpöttäen päätin vetäytyä sängylle hieman huilaamaan. Yksi asia johti toiseen ja pian suustani alkoi kuulua viserrystä ja jyrinää.

Ulkona oli jo hämärää havahtuessani hereille. Tirsat olivat ryöstäytyneet pahasti käsistä – tuli nukuttua aivan liian pitkään ja nyt olin sekaisin kuin peikko. Pönkesin itseni horjahdellen jalkeille ja aloin hieroa unta pois silmistäni.

Minulla ei leikannut vielä siinäkään vaiheessa, kun silmiä alkoi kirvellä. Ihmettelin vain, että mitenkäs niitä nyt näin korventaa – ja hieroin vielä lisää.

Sitten muistin: chiliä sormissa!

Voi minua poloista. Polte oli hirvittävä. Silmät muurautuivat umpeen ja poskilleni valui kyyneliä vuolaina puroina. Yritin huuhdella katseluvehkeitä kylmällä vedellä, mutta se ei tuntunut auttavan. Rymistelin sokkona lääkekaapille ja löysin sieltä jonkinlaisia silmätippoja. Niiden saaminen sarveiskalvolle olikin temppu sinänsä: tipat menivät pitkin naamaa, koska tulessa olevien silmien avaaminen tuntui luonnonvastaiselta. Suu oli kyllä täysin levällään, sieltä kuului aargh.

Lopulta sain ujutettua muutaman tipan perille ja vähitellen tilanne rauhoittui. Naama märkänä räpyttelin silmiäni ja mietin, että olinko nyt kenties oppinut jotain?

Luultavasti en.

Tulinpahan vain tähän väliin huikkaamaan, että katsokaa tänä iltana Unicef Saariluoma All Night Show MTV3-kanavalla klo 19.30. Myös allekirjoittaneen karvainen habitus ilmaantuu ohjelman lopuksi rumentamaan ruutua.

Palasin juuri takatalven keskeltä nauhoittamasta omaa osuuttani – joka on itse asiassa paremminkin Olavi Uusivirran osuus. Minun roolini on nimittäin tällä kertaa ollut toimia vain ohjelman musiikillisena tuottajana. Alkuperäisenä ajatuksena oli kerätä julkkiskuoro laulamaan Olavin On niin helppoo olla onnellinen -kappaletta, mutta hätäisellä aikataululla mukaan ei saatu riittävästi esiintyjiä, joten päädyimme tuotantotiimin kanssa ratkaisuun, jossa Olavi laulaa ja minä komppaan.

Tein kappaleesta tätä ohjelmaa varten uuden sovituksen, joka perustuu akustiseen kitaraan ja jousiin. Olen joskus takavuosina tehnyt pienimuotoisia jousisovituksia eri levyille, mutta viulut ovat silloin käytännössä olleet vain mausteita musiikin taustalla. Tällä kertaa nostin jouset etualalle, mikä olikin erittäin mielenkiintoinen ja tervetullut haaste. Suosittelen siis kummastelemaan lopputulosta illalla!

Parin viikon takainen kirjoitukseni kasvissyönnistä herätti kiinnostusta ja lupasin palata asiaan kertomalla omia kokemuksiani siitä, mitä vegetaristi voi laittaa suuhunsa lihan korvikkeeksi.

Heti kärkeen totean, että kun lihan tilalla kokeillaan muita asioita, niin varmin tapa suunnistaa makumatkalla harhaan on asettaa tavoitteekseen se, että esimerkiksi kasvislasagnen pitäisi maistua aivan samalta kuin lihallinen versio. Tällä asenteella pettyy varmasti, kyseessä kun on joka tapauksessa kaksi täysin eri asiaa. Tässä postauksessa esiin nostamillani ruoka-aineilla on mahdollista tehdä erittäin maukasta sapuskaa. Ne eivät silti ole lihan korvikkeita siinä mielessä, että tuottaisivat kielen päällä täsmälleen samanlaisia makuja. Kasvisruoka voi maistua ihan yhtä hyvälle kuin liharuokakin – samalta se ei kuitenkaan maistu.

On myös syytä huomauttaa, että suuri osa kasvisruoasta on hyvää sellaisenaan, ilman, että siihen pitäisi väkisin änkeä korviketta lihalle. Toisinaan sitä kuitenkin haluaa hieman vastusta hampaille, jolloin tarjolla on monia hyviä vaihtoehtoja.

Lisäksi vielä totean, että oma näkökulmani on luonnollisesti helsinkikeskeinen: suosittelemiani elintarpeita saa Helsingin lisäksi luultavasti muistakin suuremmista kaupungeista, mutta maaseudulla ainakin osaa niistä saattaa olla vaikeaa löytää. 

Valmiit einekset:

Ylläolevassa kuvassa on kolmea erilaista, Wheaty-tuoteperheen kasvismakkaraa (niitä on vielä paljon muitakin). Vasemmalla oleva “Salami” on vakiovaruste omassa jääkaapissani. Se ei tietenkään maistu alkuunkaan metwurstilta, mutta leikkele on kuitenkin hyvää ja toimii leivän päällä täydellisesti. Maku on sen verran makkaramainen, että uskoisin monen vannoutuneen lihansyöjänkin menevän sokkotestissä retkuun.

Keskellä olevaa “La Rossaa” ostin itse asiassa ensimmäistä kertaa, enkä ole vielä ehtinyt korkata pakettia. Vastaavanlaisia kasvismakkaroita hienontamalla olen kuitenkin päässyt hyviin tuloksiin jauhelihan mallintamisessa.

Oikealla olevaa “Talonpojan kasvisnakkia” en ole kokeillut ruoanlaitossa, niitä on tullut naposteltua sellaisenaan tai viipaloituna leivän päälle. Niidenkin yhteys oikeaan nakkiin on vain nimellinen, koostumuskin on hyvin erilainen, jokseenkin kuituisen tuntuinen. Tuotteena tämä ei ole yhtä onnistunut kuin “Salami”, mutta ihan kelpo eines kuitenkin.

Wheatyn kasvismakkaroita saa Helsingissä ainakin Ruohonjuuresta sekä Punnitse & Säästä -ketjun puodeista.

Vieressä oleva purkillinen Soyappétitin soijabolognesekastiketta on myös lunastettu Ruohonjuuresta. Soijarouhe toimii hyvin jauhelihan korvikkeena. Itse tehdyissä pöperöissä sen käytössä on omat kommervenkkinsä, mutta tätä purkkitavaraa ostamalla voi halutessaan vedellä mutkia suoriksi. Maku ja koostumus ovat hämmentävän lähellä jauhelihaa. Hieman tuunamalla tästä valmiskastikkeesta tekee erinomaista murkinaa. Soyappétitilla on valikoimissaan myös vastaavia cajun- ja texmex-kastikkeita.

Myös Hälsans Kökillä on tällä rintamalla onnistuneita tuotteita. Erityisesti on nostettava esiin soijanakit, joita minä kesäisin grillaan muiden käristellessä Kabanossejaan. Sinapin ja ketsupin kanssa erittäin hyvää. Muidenkin merkkien soijanakkeja on tullut testattua, mutta Hälsäns Kökin nakit ovat mielestäni vailla vertaa. Heiltä löytyy myös kelvollisia kasvispyöryköitä (maistuvat esim. tomaattikastikkeen ja spaghetin kanssa tai hienonnettuna jauhelihan tapaan käytettynä) ja monia muitakin vaihtoehtoja lihalle. 

Hälsans Kökin tuotteiden etu on se, että niitä saadakseen ei tarvitse hakeutua erikoiskauppoihin: merkin tavaraa löytyy ympäri maata, ainakin kaikkien suurempien ruokakauppojen pakastealtaista tai -kaapeista.

Erilaiset juustot:

Koska kelpuutan ruokavaliooni myös maitotuotteet, ovat juustot eri muodoissaan tärkeässä roolissa. Erityisen paljon olen käyttänyt halloumia, joka on osoittautunut varsin monipuoliseksi. Halloumin paras puoli on se, että juusto kestää paistamista ja grillaamista sulamatta epämääräiseksi möhkäleeksi. Se sopii hyvin käytettäväksi kanan asemesta, esim. pastoissa ja tortilloissa. Myös kotimainen leipäjuusto on joissakin sapuskoissa mainio kanan korvike. Intialaista paneer-juustoa on kohtuullisen helppo valmistaa myös itse ja se sopii etnisempiin ruokiin.

Myös tofu on eräänlaista juustoa, soijamaidosta tehtyä. Tofu on itsessään melko mautonta, joten ruoanlaiton yhteydessä se kannattaa marinoida huolellisesti – tai vähintään paistaa soijakastikkeessa. Tofun friteeraaminen on erityisen suositeltavaa!

Muut vaihtoehdot:

Viereisessä (hieman inhorealistisen näköisessä) kuvassa on jääkaapista bongaamani tähteet eilen tekemästäni seitanpihviateriasta. Seitan on gluteenijauhosta tehtyä ruokaa, joka muistuttaa koostumukseltaan hyvin paljon lihaa – makukin on vähän sinne päin. Seitantaikinan valmistaminen on helppoa, mutta aikaavievää puuhaa. Taikinasta voi sitten jatkojalostaa syötävää moneen eri lähtöön. Tällaiset peruspihvit toimivat hyvin vaikkapa sienikastikkeen ja perunamuusin kanssa.

Seitania on saatavana myös valmiina säilykkeenä, mutta siitä minulla ei ole kokemusta. Kuten ei myöskään tempehistä, joka on jonkinlaista soijapavuista tehtyä hässäkkää.

Eko- ja etnisten kauppojen hyllyiltä löytyy vielä monenlaista jännää, mitä ei nyt tässä tullut mainittua. Hyviksi havaittuja soijasuikaleita löytyy peruskaupoistakin. Kannattaa lähteä rohkeasti löytöretkeilemään – tutkimatonta maaperää on oman lautasen ulkopuolella vielä paljon!

♠   ♠   ♠

En tässä lähde sen kummemmin puimaan sitä, miten kasvissyöjä saa varmistettua itselleen riittävät proteiinit ja vitamiinit. Suoraan sanottuna en ole koskaan pahemmin perehtynyt tuohon puoleen: olenpahan vain ollut syömättä lihaa yli kymmenen vuotta ja tullut mainiosti toimeen. En ole sairastellut eikä ruumiinosia ole alkanut tipahdella, vointi on yleisesti ottaen ollut hyvä. Mainitsen tämän siksi, että joskus kasvisruokavaliosta puhuttaessa syntyy sellainen kuva, että vegetaristien pitäisi jotenkin erityisesti syventyä näihin ravitsemusopillisiin asioihin ja pitää huolta siitä, että syövät varmasti oikeita asioita (eipä noita tullut lihansyöntiaikoinakaan pahemmin mietittyä). Itse olen tässä suhteessa ollut laiska ja pelannut varman päälle nappaamalla joka päivä monivitamiinitabletin.

Virtaa on ainakin tähän asti riittänyt mainiosti niin arkeen kuin juhlaankin – ja ruokakin on maistunut.

Helsinkiin iski tänään takatalvi pienen lymimyräkän muodossa. Se oli onneksi lyhytkestoinen eikä lumi ehtinyt juurtua asvalttiin. Hetken aikaa sitä tuli kuitenkin paljon. Katselin keittiön ikkunasta sisäpihan tyvenessä kieppuvia tuhansia hiutaleita ja äkkiä mieleeni syöksyi muistikuva lapsuudesta:

Olin ehkä noin seitsemänvuotias. Perheemme teki sukulointimatkaa Pyhtäälle, missä isovanhempani isän puolelta tuolloin asuivat. Tuohon aikaan ei ollut nykyisiä isoja ohitusteitä, vaan reitti kulki Porvoon ja Loviisan läpi. Varsinkin Loviisan halki ajaminen oli minusta aina viihdyttävä ohjelmanumero: oli jännittävää, kun kaupunkia lähestyttäessä tie näytti johtavan suoraan suurta kirkkoa päin – kunnes viime hetkellä tuli mutka ja väistämättömältä vaikuttanut törmäys vältettiin.

Sillä kerralla Loviisassa kuitenkin tapahtui ihan kummia: oli kesä, mutta kaupungilla satoi lunta! Näky oli todella omituinen, taivas oli täynnä suuria valkoisia hiutaleita. Ihmettelin tätä takapenkillä suu auki. Hiutaleita osui auton tuulilasiin, jolloin huomasin, etteivät ne olleetkaan lunta: ilmassa leijui jonkinlaista kummallista hahtuvaa. Kysyin ratissa olleelta isältäni mitä se oli. Hän vastasi olkansa yli, että Loviisan tyynytehtaassa oli tapahtunut räjähdys, jonka seurauksena untuvatyynyjen täyte oli pölähtänyt karkuun.

Minähän uskoin.

Uskoin niin vimmatusti, että kun kävin toissakesänä Loviisassa kymmenien vuosien tauon jälkeen, niin tämä lapsena kokemani kummallinen tapaus palasi mieleeni ja kysäisin paikkakunnalla vuosikymmeniä asuneelta mieheltä, että vieläkö tämä muistaa tyynytehtaan räjähdyksen. Loviisalaisen otsa vetäytyi syvään ryppyyn ja selitin hänelle koko jutun. Miehen ilme kirkastui ja hän hörähti, että olin varmaankin osunut Loviisaan sellaiseen vuodenaikaan, jolloin torin reunalla kasvavat puut kukkivat: niistä irtoaa valkoista hahtuvaa, joskus jopa niin runsaasti, että voi näyttää siltä kuin sataisi lunta.

Minua oli jymäytetty! Melko noloa: olin nielaissut isäni syöttämän pajunköyden ja uskonut lähes kolmekymmentä vuotta tyynytehtaan räjähdykseen. Tarinahan ei tarkemmin ajatellen edes ollut mitenkään erityisen vakuuttava. Tunsin itseni pölvästiksi. 

Joten vanhemmat, huomio: lapsenne saattaa pitää paskapuheitanne ohjenuoranaan seuraavat kolmekymmentä vuotta.

Asioin suurehkossa ruokakaupassa ruuhka-aikaan. Täytin korin ostoslistan mukaisilla elintarpeilla ja hakeuduin kassojen tuntumaan. Yritin luonnollisesti asettua nopeimman näköiseen jonoon, vaikka tiesin hyvin, että on aivan yhdentekevää minkä jonon valitsisin – se tulisi joka tapauksessa olemaan kaikkein hitain. Minulla on tähän uskomaton lahja: vaikka edelläni olisi vain yksi asiakas, niin se sattuu olemaan juuri se, jonka ostosten hinnoittelussa tai etusetelien käytössä ilmenee epäselvyyksiä, joita sitten puidaan kuin Nürnbergin oikeudenkäyntiä. Samaan aikaan viereinen, alunperin huomattavasti pidempi jono, etenee kuin influenssaepidemia. 

Neuvoni teille, Hyvät Lukijani, onkin se, että jos näette minut kaupan kassalla tai lentokentän passintarkastuksessa, niin älkää missään tapauksessa tulko perääni. Minä olen erilaisten jonojen pahanilmanlintu.

Mutta takaisin ruokakauppaan: edelläni oli vielä kymmenisen ihmistä ja asiointivuorossa jälleen jonkinlainen ongelmatapaus, jono ei ollut hievahtanutkaan pitkään aikaan. Tuskastuneena vilkaisin taakseni ja huomasin, että perässäni seisoi vielä toiset kymmenen kelpo asiakasta. Äkkiä tilanteeni ei vaikuttanutkaan enää niin lohduttomalta – selkäni takana oli porukkaa, joiden asiat olivat vielä kehnommin kuin minulla. Tuntui kuin olisin siirtynyt jonossa reiman harppauksen eteenpäin, vaikka käytännössä en ollut liikkunut milliäkään.

Näin toisten ihmisten epäonni ja kurjuus stimuloi salakavalasti omaa mielihyväkeskusta!

Kuva: www.finnkino.fi

Alan Mooren kirjoittama ja Dave Gibbonsin piirtämä Watchmen on paras koskaan lukemani sarjakuva. Niinpä ilahduin suuresti kuultuani pari vuotta sitten, että teoksesta oli tekeillä elokuva. Tuo on nähtävä! ajattelin ja puristin huuleni määrätietoiseksi viiruksi.

Filmi saapui Suomen valkokankaille pari viikkoa sitten ja siitä asti olen kaavaillut ystäväni kanssa (kutsuttakoon häntä tässä yhteydessä vaikkapa Kärkkäriksi) rynnäkköä sopivaan näytökseen. Tänään koitti vihdoin suuri päivä. Sovin Kärkkärin kanssa puhelimessa seuraavaa: minä ostaisin liput netistä ja tapaisimme Tennispalatsin aulassa varttia ennen elokuvan alkua. Rorschach! ja Ozymandias! huudahtelimme puhelun päätteeksi.

Ostin liput, sain ne vieläpä erinomaisilta paikoilta. Aikaa alkuteksteihin oli pari tuntia.

Jatsiahan minä aloin kuunnella, Charles Mingusta. Vähän myöhemmin iski inspiraatio ja kävin soittamaan kitaraa. Siitä seurasi kuitenkin vain päämäärätöntä touhotusta pitkin otelautaa ja aloin miettiä, että pitäisiköhän ostaa seuraavalle kiertueelle uusi kitara, musiikkilehdessä mainostettiin nimittäin hienon näköistä Gretsch White Falconia. Sitten muuan tuttu kiinteistönvälittäjä soitti puhuakseen kiinteistöistä ja niiden välityksestä. Puhelun jälkeen menin suihkuun. Lämpimän veden alla ajatukseni virtaavat yleensä vuolaasti: olen keksinyt monet parhaista ideoistani suihkussa. Nyt en keksinyt mitään. Kuivaillessani itseäni kuulin puhelimen soivan. Ryntäsin vastaamaan alasti ja pää märkänä.

Se oli Kärkkäri, joka tiedusteli olinpaikkaani. Vastasin olleeni juuri suihkussa. Hän puolestaan mainitsi seisovansa Tennispalatsin lipputiskien edessä – elokuva alkaisi minuutin päästä.

Voimasanahan siinä pääsi, myönnetään. On kyllä joskus päässyt vähemmästäkin.

Rymsteerasin jälleen YouTubessa ja törmäsin videoihin, jotka haluan ehdottomasti jakaa kanssanne. Israelilainen, Kutiman-nimimerkillä toimiva tuottaja, on nimittäin laatinut musiikkia nerokkaalla konseptilla: hän on kaivanut YouTubesta satoja ympäri maailmaa postattuja soitto- ja lauluvideoita, leikellyt niitä, miksannut yhteen ja tehnyt näin uutta musiikkia.

Tällaisessa metodissahan ei sinänsä ole mitään uutta – sampleja käyttämällä on musisoitu jo pitkään. Tässä on kuitenkin hauskaa se, että nappaamalla samplensa videoista, Kutiman tuo yhtälöön visuaalisen aspektin: kuulija pääsee myös näkemään miten tällä tavalla tuotettu musiikki käytännössä syntyy. 

Nämä videot ovat jälleen mainio esimerkki siitä, miten musiikki ei tunne rajoja. Kun on taitoa ja näkemystä, niin mistä tahansa voi luoda aivan mitä tahansa. Hyvin erilaiset ihmiset ovat tietämättään osa suurempaa groovea.

Kutimanin ThruYOU -projektin kaikki seitsemän biisiä ovat helposti katsottavissa täällä. Tässä maistiaisiksi funkahtava avausraita:

Matkustin kaikessa rauhassa raitiovaunulla. Oopperan pysäkillä kyytiin nousi ryhmä tavallisesti pukeutuneita ihmisiä. Vaunun lähdettyä taas liikkeelle nämä uudet matkustajat kuitenkin alkoivat yllättäen korottaa ääntään, että hyvää iltaa ja matkaliput, olkaa hyvä. He tempaisivat näkyviin lipuntarkastajien henkilökorttinsa ja lippujen lukulaitteet. Valepukuisia smurffeja – miten ovelaa!

Minä olin tästä vain mielissäni, sillä minulla on tapana maksaa matkoistani. Itse asiassa oikein toivon, että minut tarkastettaisiin mahdollisimman usein. Sillä tavalla sitä kokee saavansa rahalleen paremmin vastinetta.

Kävelin katua (Fredrikin), kun täysin yllättäen ajauduin erikoiseen tilanteeseen. Kaikki tapahtui nopeasti, koko välikohtaus oli ohitse muutamassa sekunnissa. Se oli muutenkin luonteeltaan hyvin vähäinen – niin mitätön, että hävettää mainitakin.

Koska nyt kuitenkin tulin ottaneeksi sen esille, niin minun lienee syytä yrittää kuvailla mistä oli kyse. Kokemaani on vain hieman vaikea pukea sanoiksi: olen miettinyt niille sopivaa muotoa, mutta ajatukseni ovat kuin auringonpaisteessa laiskotteleva kissa.

Siksi päätin havainnollistaa tapahtuman koko kulun pienellä grafiikalla:

Tämän kirjoituksen lomassa syntynyt illallinen: Spaghetti Alla Norma.

Olin syömässä seurueessa, jonka kanssa en ollut aikaisemmin ruokaillut. Tällaisissa tilanteissa puheenaiheeksi nousee lähes takuuvarmasti se, että olen kasvissyöjä. Niin nytkin: lautasten yli heiteltiin runsaasti erilaisia ruokavaliooni liittyviä kysymyksiä. Eikä siinä mitään – vastailen niihin mielelläni. Ajattelin kuitenkin, että kun aihe kerran näyttää olevan niin kiinnostava, niin jaarittelenpa siitä hiukan täälläkin.

Olen ollut vegetaristi hieman yli kymmenen vuotta. En enää muista tarkasti milloin suuntasin elämäntapoineni kasvislinjoille, se oli joko 1997 tai 1998. Olin kuitenkin ennen tuota käännettä ollut intohimoinen lihansyöjä: kun tilasin Pizza Fantasian, niin neljä täytettäni olivat salami, kinkku, pekoni ja jauheliha. Minulla ei ollut kokemusta kasvisruoasta, arvelin sen olevan mautonta.

Vegetarismi oli kuitenkin kiinnostanut jo jonkin aikaa. Olin salaa ajatellut, että joskus voisi ihan huvikseen kokeilla miltä tuntuisi olla syömättä lihaa. Kimmoke tähän suuntaan taisi syntyä siitä, kun perheeseen hankittiin koira: sen silmiin katsellessa aloin ihmetellä, että miksi toisia eläimiä syödään ja toisia taas paijataan.

Viimeinen niitti tuli televisiosta: katselin dokumentin, jossa seurattiin lihan matkaa laitumella ammuvasta lehmästä pihviksi ravintolan lautaselle. Koko prosessi vyörytettiin silmille mitään sensuroimatta – eikä se ollut kaunista katsottavaa. Aloin miettiä, että vakuumipakatun lihaklöntin ostaminen kaupan hyllystä oli tavallaan liian helppoa: sitä ei ajatellut mitä kaikkea oli täytynyt tapahtua ennen kuin nostin jauhelihan kassan hihnalle. Mieleeni tuli, että entä jos minun täytyisi itse pyydystää, teurastaa ja käsitellä lihani – olisinko silloinkin lihansyöjä? Koska vastaus tähän oli tuskinpa, lihan syöminen alkoi äkkiä tuntua itsensä pettämiseltä.

Järkeilin asian jotenkin tähän tapaan: petoeläimillä ei ole vaihtoehtoja, niiden on saalistettava selviytyäkseen. Ihmiskunta on sen sijaan luomakunnan huipulle rynniessään saavuttanut aseman, jossa sen on mahdollista valita muonansa – meidän ei ole mikään pakko syödä kuollutta eläintä. Meillä, rikkaan pohjolan asukeilla, on ylellisyys tehdä ravintomme suhteen myös etiikkaan perustuvia päätöksiä.

Päätin kokeilla kasvissyöntiä. Arvelin palaavani pikaisesti lihapatojen ääreen – kasvisruokahan ei ollut hyvää. Niinpä aloitin kokeiluni varovasti: jätin ruokalistaltani punaisen lihan, mutta pidin edelleen kanan ja kalan eräänlaisena turvaverkkona. Yllätyksekseni huomasin, ettei elämäni ollutkaan riippuvainen nautojen, sikojen tai lampaiden tekemistä uhrauksista. En tuntenut lihanhimoa. Jonkin ajan päästä jätin myös siipikarjan ja vedenelävät rauhaan. Syöminen sujui edelleen ongelmitta, en ollut jatkuvasti nälkäinen ja makunystyrätkin olivat yllättävän tyytyväisiä. Vegetarismi tuntui sopivan minulle.

Tästä on nyt siis jo yli kymmenen vuotta. Ihmettelen vieläkin miten helposti ruokavalionmuutos lopulta tapahtui. Luulin elämäni muuttuvan kasvissyönnin seurauksena niin kurjaksi, että palaisin parin viikon jälkeen häntä koipien välissä tilaamaan niitä neljän lihan pizzojani. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Minä en vain yksinkertaisesti näytä tarvitsevan mahaani lihaa.

Nykyisen ruokavalioni hieno termi on ovo-laktovegetarismi. Tämä tarkoittaa sitä, että en syö lihaa, kanaa enkä kalaa, mutta kelpuutan kuitenkin maitotuotteet ja kananmunat. En ole nähnyt tarpeelliseksi mennä äärimmäisyyksiin, en esimerkiksi syynää kaupassa pakettien selosteita tutkien, onko niissä käytetty liivatetta. Yritän säilyttää rennon suhtautumisen – en saa itkuraivareita, jos grillijuhlissa joku heittää kanafileitä samalle ritilälle soijanakkieni kanssa.

Mitä hyötyä kasvissyönnistä sitten on ollut? Olenko esimerkiksi huomannut positiivisia terveysvaikutuksia? Rehellisesti sanottuna: en. Ryhdyttyäni vegetaristiksi fyysinen olotila on tuntunut aivan samalta kuin sitä ennenkin – ei paremmalta, muttei huonommaltakaan. Erot ovatkin lähinnä henkisellä puolella: en enää pode lihansyönnistä seurannutta huonoa omatuntoa ja olen erittäin tyytyväinen siitä, että olen ainakin joiltakin osin pystynyt poistamaan itseni eläimille tarpeetonta kärsimystä aiheuttavasta ketjusta. Viime vuosina lihansyönnin ekologiset haittavaikutukset ovat myös nousseet entistä enemmän esiin. Vegetarismi tarjoaa ympäristöystävällisemmän tavan elää.

Entä onko näiden vuosien aikana tehnyt mieli syödä lihaa? Kyllä on. Kuitenkin melko harvoin, mielitekoja tulee ehkä pari kertaa vuodessa. Yleensä ne tuntuvat liittyvän tilanteisiin, joissa paistetaan avotulella makkaraa. Mitään sisäfilepihvejä ei sen sijaan ole ollut ikävä.

Oletin, että ruokavalion kaventaminen johtaisi kulinaristiseen yksitoikkoisuuteen, mutta onkin käynyt täsmälleen päinvastoin. Kuolleiden eläinten poistaminen ruokalistalta on ajanut kokeilemaan uusia asioita: lautaselleni on päätynyt juttuja, joista en välttämättä ennen ollut kuullutkaan. Syön nykyisin huomattavasti monipuolisemmin kuin ennen – ja parempaa ruokaa. Ei siis pidä paikkaansa, että kasvisruoka olisi mautonta. Huonoimmillaan se toki tätä on – hyvän kasvisruoan valmistaminen on laji, joka vaatii hiukan paneutumista ja kiinnostusta. Useissa ravintoloissakaan tätä ei taida olla: toisinaan vegetaristeille tarjoillaan lähinnä biojätteeksi luokiteltavaa moskaa. Asiaansa vihkiytynyt keittiömestari pystyy kuitenkin loihtimaan niin maukkaita kasvisruokia, että ne maistuvat paatuneimmille lihansyöjillekin.

En tiedä tulenko olemaan kasvissyöjä lopun elämääni. Tähän mennessä suurempia vaikeuksia ei ole ollut, eikä päätökseni ole alkanut kaduttaa. Mikäli alkaisi, niin luultavasti ryhtyisin taas mässyttämään lihaa – kukaanhan ei pakota minua yhtään mihinkään. Haluankin korostaa sitä, että nämä ovat jokaisen henkilökohtaisia valintoja. Se mikä toimii minulle, saattaa olla mahdotonta jollekin toiselle. En ole mikään kasvis-talebaani, joka yrittäisi tunkea omat näkemyksensä vaikka väkisin muidenkin kurkusta alas. Omassa lähipiirissäni taidan itse asiassa olla tällä hetkellä ainoa vegetaristi.

En siis halua sen kummemmin saarnata lihansyöntiä vastaan – jokainen tehkööt omat valintansa. Mikäli tällaiset asiat kuitenkin askarruttavat, niin voin lämpimästi suositella kasvissyönnin kokeilemista. Testatkaa sitä vaikka yhden kuukauden ajan: silloin ehtii jo perehtyä aiheeseen sen verran, että voi oikeasti sanoa kokeilleensa elämää ilman lihaa. EU-alueella ihmisten elinaika on keskimäärin 78,6 vuotta, eli n. 943 kuukautta. Jos näistä kuukausista yhden käyttää tällaiseen kokeiluun, niin tappio ei mielestäni ole kovin suuri, vaikkei vegetarismi sitten lopulta maistuisikaan.

♠   ♠   ♠

Mikäli joku teistä lukijoistani riehaantuu tämän innoittamana esimerkiksi tuollaiseen kuukauden mittaiseen kasviskokeiluun, niin vastaan kommenttiraidalla mielelläni kysymyksiin ja annan vinkkejä. Olisi myös mukavaa kuulla omia kokemuksianne mahdollisen kokeilun varrelta!